Namaste

Sunnuntai 19.2.2012 - Reijo Moilanen

Namaste tervehdys tuli tutuksi kun saimme vierailla Nepalissa. Namaste tarkoittaa lähes kaikkea positiivista. Se on vähän samaa tarkoittava kuin heprean kielessä sana shalom.Mielessä on paljon sellaista mistä voisi jakaa kanssasi tuon tervehdyksen lisäksi. 
Näimme Himalajan vuoret. Näimme nepalilaisten ystävällisyyden. Näimme kansan köyhyyden. Saimme nähdä ja kokea lähetystyön arkea ja tilanteita. Saimme nähdä miten ja missä ja millaisissa olosuhteissa Suomesta lähteneet lähetit ovat tehneet ja tekevät työtä. Tämä kaikki jätti jäljen mieleemme.
Kerron tässä niiden sijaan hautajaisista joissa saimme olla mukana. Kuvassa ovat kahdet hautajaiset ja kolmannellekin olisi ollut tilaa. 

Tässä kuvassa näemme kaksi polttohautausta. 

Hiljaa seurasimme tilaisuutta ja  jäimme  pohtimaan näkemäämme ja kokemaamme sekä vertasimme sitä mielissämme suomalaisiin hautajaiskäytäntöihin.
Me täällä Suomessa saatamme sanoa hautajaisiin liittyen; Saatamme kunnialla hautaan. Hautaamme vainajan muistoa kunnioittaen. Niin myös he tekevät ja tekevät sen perinteensä ja uskontonsa mukaisesti. Noin 80 % nepalilaisista on hindulaisia.
Keskeinen käsite hindulaiselle ajattelulle on moksa jossa vapaudutaan jälleensyntymän ketjusta ja yhdistytään brahmaniin.
Ihminen syntyy maan päälle yhä uudestaan, kunnes hän oivaltaa yksilöllisen sielunsa  ja maailmansielun olevan yhtä. Ruumiillistumia eli inkarnaatiota säätelee karma eli syyn ja seurauksen laki. Hyvät teot elämässä tuottavat hyvää karmaa ja huonot pahaa karmaa ja nämä vaikuttavat seuraavaan elämään.
Hindulaisuuden mukaan ihmisellä on elämässään neljä päämäärää: artha, kaama, dharma ja mokša. Perimmäinen päämäärä on mokša, jälleensyntymien kehästä vapautuminen ja siirtyminen brahmanin yhteyteen.

Oheisen kuvan äärellä ja kristillisen uskomme myötä arvostan suomalaista hautauskäytäntöä. Lohduttavaa on tietää, että minulla on vain yksi elämä ja  tämä elämä on ainutlaatuinen.
Hautajaisissa meitä  kannattelee toivo jälleennäkemisestä ja tämä toivo perustuu siihen, että Vapahtajamme Jeesus Kristus on voittanut kuoleman ja avannut meille tien iankaikkiseen elämään.

Ristikankaan kappelin alttarilla ovat sanat ubi crux ibi lux missä risti siellä valo.

 Reijo Moilanen

Valoa kansalle Siivolovissa

Perjantai 10.2.2012 - Mervi Kansonen

Ajattelin ensin, että valitan siitä, kuinka kaupunki palvelee kiinteistönomistajia näin talvisaikaan. Juuri kun olet saanut pihasi lumet kolattua, työntää kaupungin aurauskalusto puoli metriä lunta autosi taakse, etkä pääse mihinkään. Eikä kadulta aurattu lumikaan enää mahdu tontillesi. Ja vastuu on tietysti kiinteistönomistajalla, jos vaikka avunsaanti viivästyy hälyttävässä tilanteessa. Epäreilua. Näistä mieltä lämmittävistä kaupungin palveluista ei noin sata vuotta sitten edes osattu haaveilla täällä Siivolovissa. Joten unohdetaan valitukset.

Nykyisen Peltolan ja Alakylän kaupunginosiin, Vsevolod Wolkoffin eli ”Wolkoffin Siivolovin” pelloille, entiselle Nikurin tilalle, oli 1800-luvun lopulta lähtien alkanut muuttaa runsaasti työväestöä. Vähävarainen väki kyhäsi maanomistajilta vuokraamille tonteilleen vaatimattomat asumuksensa. Alue kuului Lappeen kuntaan, ja kaupunki oli yrittänyt ostaa sitä jo 1800-luvun puolella. Välissä olleen Kiviharjun tilan omistussuhteet siirsivät kaupunkiin liittämistä aina vuoteen 1932 saakka. Alueella ei ollut vahvistettua asemakaavaa, ja kadut ja kujat syntyivät ilman suurempia suunnitelmia. Kadunnimiä oli kolmekymmentä, niistä nimijäänteenä taitaa tällä alueella olla enää ainoastaan Puusepänraitti.

Alueen suosioon muualta tulleen työväestön keskuudessa vaikutti sen sijainti lähellä tehtaita sekä kaupungin palveluja: kauppoja, kirkkoa ja kapakoita. Viimemainitut eivät olleet suureksi siunaukseksi mökkiläisille, joiden lukumäärä ylitti pian kaupungin asukasluvun. Aluettamme nimitettiin myös Siivolankaupungiksi.

Sen väestön oli pärjättävä omillaan. Kaupungin Ensiapu- yhdistys yritti parhaansa mukaan avustaa hätää kärsiviä perheitä ja edistää asukkaiden terveydenhoitoa ja hygieniaa. Piirilääkäri kehotti vuonna 1897 asukkaita siivoamaan ulkohuoneitaan ja kartanoitaan. Oman ”Wapaaehtoisen palosammutuskunnan haaraoston” perustamista varten kokoonnuttiin lukkari Ketosen kutsumana seurakunnan tuvalle, joka sijaitsi hautausmaalla. Samalla perustettiin talonomistajayhdistys levottomien ja laittomien olojen karsimiseksi. Yhdistykseen kuului myös Kiviharjun ja Tykin asukkaita, mutta suurimmat ongelmat olivat Siivolovissa.

Siivolovin paheita käsiteltiin myös vuonna 1910 Armilan kylävanhimman J. Saarnion koollekutsumassa kyläkokouksessa, jonka kirjurina toimi poliisikonstaapeli U. Salo. Kokouksessa päätettiin häätää taloista viinakauppaa harjoittavat vuokralaiset tekemällä heistä ilmiantoja viranomaisille. Alueen ”kelvottomasta” menosta uutisoitiin useasti. Lievimmästä päästä lienee ”potku-urheilijoiden” potkukelkalla suorittama miehen ”kumoon ajo” epäilyttävästä maineestaan kuuluisan Partasen saunan kohdalla.

Pahennusta herätti myös se tyttöjäkin riveihinsä houkutellut nuorisojoukko, joka nosti yöaikaan Kaukaalle kulkeneen kapearaiteisen rautatien varressa olleen Suhosen talon savukorsteenin päälle työmies Hämäläisen kottikärryt.

Tiedon ja sivistyksen valoa kaivattiin siis kipeästi. Lappeen kunta oli perustanut 14 koulupiiriä ja velvoittanut kyläkoulujen rakentamiseen. Vuonna 1905 Siivolovissa oli 150 lasta, jotka eivät mahtuneet Taikinamäen kansakouluun. Kourulanmäelle oli alettu rakentaa koulua jo vuosia aiemmin, mutta kunnalta loppuivat varat kesken rakennustöiden ja odotettiin valtionapua. Työväestön mahdollisuudet koulujen rakentamiseen olivat heikot, koska heillä ei ollut metsää, mistä kaataa puita eikä tarpeita kivijalkaa varten kuten Lappeen kunnan maanomistajilla. Työväestöä syytettiin myös haluttomuudesta osallistua opinahjojen perustamiseen.

Kaupungin Rouvasväenyhdistyksen huoli nimenomaan kaupungilla toimettomina harhailevista lapsista oli jo 1800-luvun lopulta lähtien synnyttänyt kirkollisen kiertokoulun, lastenseimen ja päiväkodin kerjääville lapsille. Vuonna 1905 valmistui nykyisten Väinölänkadun ja Kauppakadun risteykseen, silloisten laajojen peltoaukioiden reunalle, yhdistyksen rakennuttama lastentalo. Se oli Suomen ensimmäinen nimenomaan lapsille rakennettu tarharakennus. ”Tahdotko nauttia auringonpaistetta synkkänä pilvisenä syyspäivänä, oikein herttaista, sydäntä lämmittävää auringonpaistetta, niin tule kanssani lastentarhaan”, kerrottiin sata vuotta takaperin tarhasta, josta tuli pian kuin toinen koti sinne päässeille lapsille.

Rouvasväenyhdistyksen puheenjohtaja tohtorinrouva Edit Hällström lausui J. H. Erkon runon marraskuussa 1909
lastentarhan hyväksi pidetyissä arpajaisissa:

On lapset oras meidän syksyssämme,
siit’ uusi vilja haudallemme nousee,
jos vuoden laatu ajan vaiheet sallii,
ja jos sit’ emme jalkoihimme tallaa,
vaan suosimme ja suojelemme sitä
ei villiten vaan viljellen sen tainta,
niin aikoinaan se uuden sadon kantaa.

Säkeet sopivat hyvin myös tämän päivän vauhdilla vaurastuneen yhteiskunnan puheenaiheisiin, jotka ovat jostain syystä samoja kuin sata vuotta sitten: koulurakennukset, päivähoito, nuorten syrjäytyminen, kuntaliitokset…

Aurinkoisia kevätpäiviä kuitenkin! 

Älä vain puhu hyvästä vaan tee hyvää

Lauantai 4.2.2012 - Marketta Vanhanen

Helsingin Sanomien yleisönosastossa oli maantieteen opiskelijan kirjoitus, jossa hän kertoi tyytyväisyytensä siihen, että sai opiskella sivistysvaltiossa. Kirjoitus ilahdutti minua suuresti, sillä mielessäni pyörivät kaksi tansanialaista pienen kylän koululaista, jotka taistelevat oikeudestaan opiskella. He taistelevat, sillä molemmat ovat orpoja, isoäitiensä huomassa asuvia. Ala-asteen jälkeen he ovat päässeet, ( siis päässeet, sillä kaikki eivät läpäise loppukokeita) yläasteelle. Yläastekoulutus on kuitenkin maksullista. Fredrik on lahjakas ja ahkera poika. Hän pääsi yläasteelle vaivatta, mutta ongelmaksi tulivat koulumaksut. Kylähallitus oli nähnyt pojan ahkeruuden jo ala-asteikäisenä ja päätti maksaa hänen lukukausimaksunsa. Loma-aikoina hän sitten tekee pieniä hommia saadakseen rahaa vihkoihin, kyniin, kirjoihin, koulupukuun, saippuaan ja moneen muuhun välttämättömään tavaraan sekä erilaisiin maksuihin.  Sisäoppilaitosjärjestelmä vaatii myös tavaroita, joita kotona asuessa ei edes aina huomaa. Neema on juuri lopettanut 7-vuotisen ala-asteen, läpäissyt kokeen yläasteelle, mutta pahoin pelkään, että hänelle ei lukukausimaksun eikä muitten tarvittavien tavaroiden maksajia löydy. Heillä kummallakaan ei ole kännykkää, ei edes polkupyörää, tietokoneista puhumattakaan. Hyvä, kun saavat päivittäisen ruuan.

Olen vieraillut molempien kodeissa. Fredrikin isoäidillä ei ollut edes patjaa, jolla nukkua. Hän oli antanut patjan Fredrikin veljelle, kun tämä lähti yläasteelle. Koulu kuitenkin lähetti pojan kotiin maksamattomien lukukausimaksujen tähden ja poika hävisi jonnekin, ties minne patjoineen kaikkineen. Fredrikin vanhemmat ovat kuolleet siihen pahaan tautiin, jonka nimeä ei aina tohdita lausua ääneen.

Neeman isoäidin talo oli ikkunaton. Istuimme ulkosalla niin matalilla jakkaroilla, että luuli istuvansa maassa. Neeman äiti oli alkoholisti ja mielenterveysongelmainen. Hän kuoli jokin aika sitten. Isästä ei ole tietoa.
Me Suomessa elämme siis sivistysvaltiossa, joka mahdollista vähävaraisenkin nuoren opiskelun. Näin ei ole kaikkialla.
Olen lukenut Owe Wikströmin kirjaa: Vasta rakkaus antaa merkityksen. Jokaisen viikonpäivän luvun hän lopettaa kehottamalla meitä havainnoimaan, pohtimaan ja toimimaan. Häntä kopioiden:

Havainnoi: Huomaa omien olosuhteittesi hyvät puolet.
Pohdi: Mitä voisit tehdä, että ympärilläsi olevat ihmiset olisivat tyytyväisempiä olosuhteisiinsa? Toimi: Älä vain puhu hyvästä vaan tee hyvää.

Voimme tukea köyhien lasten koulunkäyntiä monien järjestöjen kautta. Moni epäilee omien eurojensa perille menoa. Minulla on kokemusta vain siitä, että Suomen Lähetysseuran kautta annettu tuki menee tarkoitettuun kohteeseen.

 Kuvassa Neema muutama vuosi sitten opettajansa kera.

Pyhäin yhteyden

Keskiviikko 1.2.2012 - Antti Vanhanen

Kotonamme vieraili afrikkalaisten yliopisto-opiskelijoiden joukko. He ovat osa niistä ulkomaisista kristityistä opiskelijoista, jotka kokoontuvat säännöllisesti yliopistopastorin toimesta. Oli innostavaa kuulla heidän laulujaan ja keskustelua Raamatusta ja kristittynä elämisestä.

Suomi oli pitkään syrjäinen eurooppalainen maa, jonne harvat muuttivat muualta maailmasta. Pikemminkin täältä muutettiin työn perään. Luterilainen kirkko oli valtakirkko ja täydellinen uskonnonvapaus on vallinnut vajaat sata vuotta.

Nyt on toisin, ja voimme saada kosketuksen maahanmuuttajiin ja toisiin uskontoihin. Suurin osa maahanmuuttajista on kuitenkin kristittyjä. He voivat rikastuttaa meidän uskonnäkemystämme ja opettavat sitä, että usko ilmenee toisin kuin mihin me itse olemme tottuneet. Opimme tajuamaan, että uskontunnustuksen sanat ”pyhäin yhteyden” on totta maailmanlaajasti.

Yhtä asiaa me emme ole kuitenkaan vielä kunnolla oppineet. Me emme tajua, että monissa maissa kristityt elävät vähemmistönä ja joutuvat syrjinnän ja jopa vainon kohteiksi.  Tuossa tilanteessa ei käydä opillista ja moraalista köydenvetoa eikä taistelua oikeasta uskosta ja kristillisen elämän muodosta. Monet kantavat Kristuksen ristiä.  

Meidän on aika oppia ymmärtämään erilaisia uskonnäkemyksiä ja muistaa, että meitä yhdistävät asiat on suurempia kuin erottavat.

Antti Vanhanen

MUISTOJEN POLUT

Perjantai 20.1.2012 - Eino Hämäläinen

Kun on elänyt Alakylässä neljännesvuosisadan, paikasta on tullut läheinen. Joskus tuli ajateltua, että kun eläkeaika koittaa, voisi muuttaa entiselle opiskelupaikkakunnalleen Helsinkiin. Mutta kun se nyt jo muutaman vuoden ajan olisi ollut mahdollista, ei muutosta ole tullut mitään. Ei sittenkään, vaikka siellä tyttären perheessä on kolme pientä lastenlasta. Vaikea täältä on lähteä.

Jyväskylästä tuli muutettua aikanaan yhdeksän vuoden jälkeen Lappeenrannan Mäntylään ja sieltä seisemän vuoden jälkeen Riihimäelle. Kolme vuotta kului siellä ja Lappeenranta kutsui toisen kerran.

Olen huomannut, että entisillä asuinpaikoilla on sydämessä erityinen asema. Niihin on nautinto poiketa matkoillaan ja tarkkailla mikä on muuttunut. Juoksua harrastaneena erityisen rakkaita ovat entiset juoksureitit. Kerran juoksin Jyväskylän Laajavuoressa kymmnenen  vuoden tauon jälkeen ja oli yllättävää muistaa vielä kannonjuuria, joita oli kiertänyt sekä arvuutella, miten reitti jatkuu edessä olevan mutkan jälkeen. Nuoremman tyttären lasten kanssa voi näitä reittejä vielä silloin tällöin kierrellä.

Vuoden alussa saimme käydä Turussa kastejuhlassa poikamme perheessä. Taas kerran tuli ohi ajaessa haikeana katsottua Riihimäkeä ja Kormun risteystä, josta juoksureitti johtaa Herajoelle ja takaisin Riihimäelle. Muistot ovat rakkaita. Jalan kulkien maastot iskostuvat kai syvemmin mieleen.

 Täällä Lappeenrannassa en malta olla juoksematta muutamaa kertaa vuodessa Mattilassa, Mäntylässä ja Kuuselassa. Muissa kaupunginosissa ei juuri kiinnosta juosta. Sensijaan maaseutureitit ovat mieluisia. Niitä ovat Taipalsaari, Hanhijärvi, Vihtola, Lasola, Karhusjärvi, Hytti, Purala ja Korkea-aho. Eniten eläissäni olen varmaan kiertänyt Alakylän pururataa juosten ja hiihtäen, vaikka se onkin niin lyhyt ja tasamaata. On se vaan niin rakas polku. Monta ajatusta on siellä ajateltu ja rukousta rukoiltu. Sairauksien jälkeen se on ollut ensimmäinen paikka testata missä mennään ja voiko jo aloittaa kuntoilun.

Kerran nämä kaikki rakkaat juoksureitit jää ja toiveissa on päästä taivaaseen sen ihanille nummille nautiskelemaan. Siellä askel muuttuu taas keveäksi ja vauhti palaa. Lonkka- ja jalkavaivakin häviää. Elämän loppupuoli on paljolti luopumista. Siinä tarvitsemme viisautta, jotta osaamme luopua siitä mikä on turhaa ja pitää kiinni sellaisesta millä on vielä arvoa.

Meillä on paljon muitakin muistoja kuin asuinpaikat ja kulkuritit. On läheiset ihmiset, sukulaiset, ystävät ja entiset työtoverit. On myös monet tapahtumat kotona ja sen ulkopuolella. Ne ovat paljon tärkeämpiä ja rakkaampia kuin paikat, mutta se on toisen kirjoituksen aihe. Kaikki muistot eivät valitettavasti ole mieluisia. Niissä me voisimme olla armollisia itsellemme ja toisillemme. On lohdullista luottaa, että Taivaan Isä ainakin armahtaa.

Eino Hämäläinen

Mitä päämäärää kohti sinä kuljet?

Perjantai 13.1.2012 - Outi Heinola

Uusi vuosi alkoi jumalanpalveluksessa. Tuttu pappi kertoi elävää tarinaa pojista, jotka kisailivat siitä, kuka pystyy hiihtämään järven yli suorinta reittiä umpihangessa. Tehtävä ei ollut helppo. Arvata saattaa, että kaveri, joka otti vastarannalta kiintopisteen eikä vilkuillut taakseen, hiihti melko suoraa latua. Muiden jälki harhaili moneen suuntaan eikä ainakaan suoristunut siitä, että he pysähtelivät kesken matkan tarkkailemaan, miltä mennyt jälki näytti.

Jäin pohtimaan tarinaa paljon. Minua on läpi elämän vaivannut kysymys elämän tarkoituksesta, enkä ole päässyt siitä vielä sen kummempaan selvyyteen. Mihin oman elämäni suuntaan? Mihin käytän energiani? Onko tärkeää, että elämässä on yksi kiintopiste ja mikä se voisi olla? Mitä omalla kohdalla käytännössä tarkoittaa se, jos tavoitteeni on taivaaseen?

Ne ihmiset, jotka saavat paljon aikaan, ovat usein asialleen omistautuneita yhden asian ihmisiä. Heidän elämäänsä ei mahdu juurikaan muuta kuin se missio, mitä he suorittavat. Olen aina ihaillut tällaisten ihmisten päämäärätietoisuutta. He ovat myös elinvoimaisia. Oma energiani hajoaminen moneen suuntaan harmittaa, mutta en ole löytänyt sitä suurta juttua, jolle voisin koko sydämestäni omistautua.

Nuoruuden kokemukseni uskovaisista on, että ne ovat jotenkin yksioikoista porukkaa, joiden lähellä kuihtuu. Heidän elämästään puuttuu tunteita ruokkiva monipuolisuus. Jaan tämän kokemuksen monen muun ikäiseni kanssa. Myöhemmin olen mahduttanut uskovan elämään monipuolisempia värejä ja säveliä. Onko se kuitenkin tuonut vääränlaisia mutkia elämääni?

Raamatussa tehtävälleen antautunut Paavali antaa mallia evankelioimiseen suuntautuneesta elämäntavasta. Tilanteessa, jossa muutama opetuslapsi oli Vapahtajan ylösnousemuksen silminnäkijänä, tarvittiin koleerista toimintaa; varsinkin, kun Jeesus antoi tehtäväksi kertoa ilouutinen koko maailmaan. Edelleenkin Jeesuksen antama tehtävä on kesken. Jokainen meistä on kutsuttu omalla persoonallisella tavalla palvelemaan. Eräs ystäväni toteuttaa seuraavaa mottoa: ”Älä kysy itseltäsi, mitä maailma tarvitsee.  Kysy itseltäsi, mikä saa sinut elämään ja toimi siten, sillä maailma tarvitsee ihmisiä, jotka ovat tulleet eläviksi.”

Jeesus tarjoaa elämän päämääräksi rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä.

Päämäärään eteneminen on omalla kohdallani jatkuvaa sen tunnustamista, että rakastan, elän itselleni ja monille muille asioille enemmän kuin Jumalalle. Tunnustan myös, että toisen ihmisen erilainen arvomaailma, toisenlaiset tavat ja pelkästään toisenlaiset sanat tuntuvat ärsyttäviltä, ehkä myös uhkalta omalle persoonallisuudelleni. En osaa rakastaa. Hiihtokurssini kiemurtelee hangessa. Tarvitsen paljon Jeesuksen vetoapua, muuten päämäärä jää saavuttamatta. 

Outi Heinola

Aloitetaan härkäviikot

Sunnuntai 8.1.2012 klo 15:18 - Juha Rantalainen

Arvoisa lukijani

Joulun aika on ohitse ja loppiaisen jälkeen alkavat viikot, joita sanotaan härkäviikoiksi. Nimi lienee peräisin ajalta, jolloin härkiä käytettiin vetoeläiminä ja töitä tehtiin kaikkina arkipäivinä.  Sunnuntaisin ei tehty muita töitä kuin välttämättömät navettatyöt. Näinä loppiaisen jälkeisinä viikkoina ei siis ollut arkipyhiä, joten härät ja myös ihmiset olivat töissä kaikkina viikon arkipäivinä aina pääsiäisviikolle asti, jolloin pitkäperjantai oli ensimmäinen arkipyhä. Tänä vuonna pitkäperjantai on 6.4. joten sinne asti on aikaa kolmetoista viikkoa eli lähes kolme kuukautta.

Alkutalven säät olivat poikkeuksellisia. Joulunalusviikolla Saimaa oli sula ja joulukuusen haimme mökkisaarestamme soutamalla kuten joulukuussa 2003. Kaikkina muina jouluina on kuusi tuotu saaresta jään yli kävellen. Tähän mennessä lunta on ollut poikkeuksellisen vähän ja säät ovat olleet leutoja. Nyt pakastuu ja luntakin tulee hiljalleen lisää. Pääsen lastenlasteni kanssa nauttimaan talven ulkoiluista luistellen, hiihtäen ja mäkeä pulkalla laskien.

Täällä Suomessa monet asiat ovat hyvin ja voimme olla kiitollisia niistä. Meillä on hyvin toimiva yhteiskunta ja yhteiskuntarauha. On uskonnonvapaus, sananvapaus, ilmaisuvapaus, kokoontumisvapaus, matkustusvapaus, tasa-arvo, yhteiskunnan ylläpitämä koulutus, lukutaito, korkeatasoinen terveydenhoito, hyvä sosiaaliturva, hyvin toimiva oikeuslaitos ja luotettava poliisi. Meillä ei ole myöskään lahjontaa. Edellä olevat asiat ovat meille itsestään selviä, mutta ne puuttuvat monista maista ja monilta kansoilta.

Olen kiitollinen siitä, että Suomessa nykyaikainen lääketiede pystyy hoitamaan monia silmäsairauksia, jotka ennen vanhaan johtivat sokeuteen. Itselläni todettiin kaksi vuotta sitten kummassakin silmässä harmaa- kaihi. Sairaus eteni pikkuhiljaa ja molemmat silmäni leikattiin joulukuussa.  Ilman leikkausta olisin vähitellen sokeutunut kuten äitini isänisä, joka eleli viimeiset vuotensa leskenä Saimaan rannalla poikansa perheen tuvassa kalaverkkoja paikkaillen ja lapsenlapsille tarinoita kertoen.

Silmäleikkaukseni oli päiväkirurginen toimenpide. Heti leikkauksen jälkeen minut talutettiin silmäpoliklinikan aulaan istumaan ja odottamaan lähtötarkastusta. Samassa tilassa oli televisio auki. Vaikka tiesin etukäteen, että leikkaus parantaa näkökykyni, siitä huolimatta hätkähdin ja hämmästyin, kun katsoin televisiota.  Syy hämmästykseeni oli, että näin lukea tekstityksen ilman silmälaseja.

Ilman voimakkaita silmälaseja näin huonosti, mutta silmälasien kanssa näin normaalisti vuosikymmenien ajan ja kaihista huolimatta en ollut sokea ennen leikkausta. Nyt näen kohtalaisen hyvin ilman laseja ja uusien lasien kanssa erinomaisesti. Kaikki väritkin ovat aiempaa kirkkaampia. Lintulaudallamme vierailevat punatulkut ja tiaiset ovat entistä värikkäämpiä ja kauniimpia ja sinitaivas on aiempaa sinisempi.

 Vapahtajamme Jeesus ollessaan maan päällä paransi monia sairaita. Eräs parantuneista oli sokea mies, joka alkoi nähdä. Olen joskus aiemmin miettinyt miltä tuntuisi, jos olisi ensin sokea ja sitten näkisi. Siinä sairaalan aulassa istuessani ja televisiota katsoessani tunsin pienen häivähdyksen siitä tunteesta ja ymmärsin sen Uuden Testamentin kohdan aiempaa paremmin.

Hyvää ja siunattua talven jatkoa Teille kaikille!

 Juha Rantalainen, Harapaisista

Pyhäin yhteyden

Keskiviikko 4.1.2012 - Antti Vanhanen

Kotonamme vieraili afrikkalaisten yliopisto-opiskelijoiden joukko. He ovat osa niistä ulkomaisista kristityistä opiskelijoista, jotka kokoontuvat säännöllisesti yliopistopastorin toimesta. Oli innostavaa kuulla heidän laulujaan ja keskustelua Raamatusta ja kristittynä elämisestä.

Suomi oli pitkään syrjäinen eurooppalainen maa, jonne harvat muuttivat muualta maailmasta. Pikemminkin täältä muutettiin työn perään. Luterilainen kirkko oli valtakirkko ja täydellinen uskonnonvapaus on vallinnut vajaat sata vuotta.

Nyt on toisin, ja voimme saada kosketuksen maahanmuuttajiin ja toisiin uskontoihin. Suurin osa maahanmuuttajista on kuitenkin kristittyjä. He voivat rikastuttaa meidän uskonnäkemystämme ja opettavat sitä, että usko ilmenee toisin kuin mihin me itse olemme tottuneet. Opimme tajuamaan, että uskontunnustuksen sanat ”pyhäin yhteyden” on totta maailmanlaajasti.

Yhtä asiaa me emme ole kuitenkaan vielä kunnolla oppineet. Me emme tajua, että monissa maissa kristityt elävät vähemmistönä ja joutuvat syrjinnän ja jopa vainon kohteiksi.  Tuossa tilanteessa ei käydä opillista ja moraalista köydenvetoa eikä taistelua oikeasta uskosta ja kristillisen elämän muodosta. Monet kantavat Kristuksen ristiä.  

Meidän on aika oppia ymmärtämään erilaisia uskonnäkemyksiä ja muistaa, että meitä yhdistävät asiat on suurempia kuin erottavat.

Antti Vanhanen

Nyt olisi tilausta uudenvuodenlupauksille

Perjantai 30.12.2011 - Jouni Viuhko

Vuodenvaihteen taitekohdassa muistellaan, mitkä olivat päättyneen vuoden puheenaiheita Suomessa. Sosiaalinen media oli varmasti yksi. Blogit, Twitter tai Facebook mainittiin uutisissa päivittäin ja niiden eduista, haitoista ja mahdollisuuksista riitti tarinaa. Eräät poliittiset skandaalitkin lähtivät liikkeelle sosiaalisesta mediasta.

Uudenvuodenlupauksista ei monikaan piittaa, mutta nyt niille olisi tilausta. Minun puolestani kaikki lähimmäisiään internetin keskustelupalstoilla herjaavat saisivat luvata itselleen siistivänsä tänä vuonna kielensä - tai sitten vaietkoot kokonaan bittitaivaan seurakunnassa.

Jos on vähänkään vilkuillut minkä tahansa aiheen nettikeskustelua vaikkapa päivälehtien foorumeilla, ei ole voinut olla huomaamatta suomalaisten tapaa tölviä, solvata tai suoranaisesti vihata toisen täysin asiallista kommenttia johonkin asiaan. Mistä tällainen kumpuaa? Onko netti täynnä moukkia vai onko se tehnyt meistä sellaisia?

Katselin viimeksi erään venejulkaisun keskustelupalstaa. Siellä yksi 20 hevosvoiman perämoottorista lisätietoa haikaileva esitti järkeviä kysymyksiä vastattavaksi oman hankintansa tueksi. Hän siis hyödynsi sosiaalista mediaa juuri niin kuin piti.

Mitä hänelle vastattiin? Ensimmäisessä vastausviestissä joku lähimmäinen haukkui kysyjän ääliöksi sekä kehotti olemaan koskaan astumatta mihinkään veneeseen, koska ei osaa tehdä oikeita kysymyksiä. Toisessa viestissä kysyjää neuvottiin ilmeisen heikkolahjaisena välttämään kaikkia moottoreita ja kolmannessa joku lupasi survoa risteilijällään kyseisen henkilön pikkupaatin tuhannen päreiksi, jos sattuu reitille.

Että tällaista keskustelua?  En yhtään ihmettele, miksi esimerkiksi kirjailija Kari Hotakainen sanoi pysyttelevänsä kaukana Facebook-narsismista, sosiaalisen median aikasyöppöydestä ja herjakeskusteluista ja suosivansa mieluummin perinteistä ”epäsosiaalista mediaa”.

Mihin nettikeskusteluissa ovat jääneet asiallinen argumentointi, kohteliaisuudet ja kirjalliset inhimilliset eleet? Monet väittävät sosiaalisen median vahvistavan ihmisissä sellaisia piirteitä, jotka muutenkin olemassa olevina johtavat ongelmiin: narsismia, välinpitämättömyyttä, tahdittomuutta, töykeyttä, mahtailua, kiusaamista, suhteettomien unelmien tavoittelua, hetken mielijohteiden ylivaltaa ja kaiken keskipisteeksi asettumista. ”I”, siis ”minä”, on tärkeä asia sosiaalisessa mediassa.

Netin online-maailmassa ei ole sanomisiamme suhteuttavia kanssaihmisten ilmeitä ja eleitä, siis viestin vastaanottajien reaktioita, jotka kasvokkain suodattavat normaalin keskustelun asialliseksi. Ilmiselvästi läheskään kaikki eivät kykene tiedostamaan, minkälainen kirjoittaminen on epäsopivaa ja minkälainen ei. Ihmisten sosiaalinen käyttäytyminen ei ole pysynyt teknologian kehittymisen kannoilla.

Siksi joidenkin internetin kansalaiskeskustelujen nimittäminen sosiaaliseksi mediaksi on vitsi: siellä vellovista loukkaavista viesteistä on sosiaalisuus kaukana. Sanon kuin se kuuluisa mielensäpahoittaja: kyllä ei ole sivistys ja lähimmäisenrakkaus tavoittanut vielä kaikkia näppäimistön äärellä.

Kuten kaikissa tällaisissa kirjoituksissa, tässä vaiheessa kuuluu ylistää sosiaalisen median hyötyjä. En tee poikkeusta, mutta pysyn kriittisenä niin kauan, kunnes ystävälliset ja harkitut puheenvuorot lamaavat nettikeskusteluissa alleen ilkeät ja loukkaavat. Nyt näin ei ole. Monella olisi uudenvuodenlupauksen paikka.      

Hyvää alkavaa vuotta 2012

Jouluiloa

Perjantai 23.12.2011 - Olavi Petro

Sih aigah keisari Augustus andoi käskün panna kaikkien rahvahien nimet kirjoile kaikes muas. Tämä oli enzimäine rahvahan kirjoile panendu, i se oli sih aigah, konzu Siiries muaherrannu oli Kvirinii. Kaikin mendih kirjoilepandavakse, jogahine omah rodulinnah.  (Uuzi Sana, 2003; Uusi Testamentti livviksi, aunuksenkarjalaksi).

Näin alkaa tuttu jouluevankeliumi Luukkaan mukaan isäni kotona ja myös kotikylässäni puhutulla kielellä. Isäni oli valtaväestön tapaan ortodoksi, äitini pohjalainen "ruotshi" (= muu kuin ortodoksi; ei tarkoita vain suomenruotsalaisia), molemmat kansakoulunopettajia. Tietoisena valintana jatkokoulutus mielessä, meidän kotikielemme oli suomi, vaikka kaikki isän puoleiset sukulaiset puhuivat livviä. Olisihan tuon suomenkielen ehtinyt oppia myöhemminkin.

"Livvinkieline Uvven Sanan kiännös piästetäh ilmah nügöi koitehpainoksennu. Biblienkiännändüinstituuttu kiittäü tämän suuren ruavon ruadajii - kiändäjii da redaktoroi. Kiitämmö kaikkii karjalazii, kudamat lugiettih nämii tekstoi da annettih omii pädijöi kohenduksii. Kaikis suurimat passibot, tiettäväine, Jumalale, Sanan Andajale!

Olgah tämä Uuzi Sana hüväkse Karjalan rahvahale!" Näin kirjoittivat esipuheessaan käännöstyön tehneet.

Tämän käännöksen valmistuttua Uusi Testamentti on käännetty 1034 kielelle, useammalle kuin mitään muuta kirjaa on koskaan käännetty.

Joulun sanoman, pelastuksen sanoman voivat yhä useammat lukea omalla äidinkielellään. Vaikka osaisimme vierasta kieltä hyvin, äidinkielinen teksti omaksutaan kuitenkin helpommin, kotoisemmin.  

Muistatko kuinka kauan on siitä, kun Mikael Agricola käänsi Uuden Testamentin suomeksi, siis 463 joulua ennemmin. ("Se Wsi Testamenti, 1548").

Joulun sanoma on sama eilen, tänään, huomenna. Muistammeko itse antaa suurimmat kiitokset Jumalalle, Sanan Antajalle. Meille luterilaisille joulu on suurin kirkollinen juhla, ortodokseille pääsiäinen. Samaa asiaa korostetaan vain eri tavoin.

Isän kirkko,
äidin kirkko,
uskon tiellä molemmat.
Kumpi lapsen kasvattaa,
uskon suunnan valitsee.  O.P

Muistan muutamia jouluja 30-luvulta. Valoisan joulupöydän ympärillä koko 9-henkinen perhe, vaikka sähköjä ei ollut edes koululla. Joulupukkikin kävi aikanaan. Joululahjoista muistan hyvin vain yhden, upean Sortavalasta hankitun potkulaudan. Se tosin paloi talvisodan kolmantena päivänä kotimme mukana.

Seuraava joulu vietettiin Savon sydämmessä Tervossa. Joulusauna oli savusauna. Joululahjoina oli kahdet mäystinsukset, joilla hiihdettiin vuorotellen talvisodan pakkasissa. Ruotsalaisten evakoille lähettämistä lahjoista saimme pienen ruotsinkielisen lasten kuvakirjan, viivoittimen ja jotakin muuta pientä. Arvokkaammat lahjat oli muistaakseni osoitettu Tuupovaaralaisille, joita oli evakoista suurin osa.

Sitten tie vei Saarijärvelle, Karhulaan, Kotkaan, Helsinkiin, Ruokolahdelle, Vuoksenniskalle ja Lappeenrantaan. Tänne saavuttuani ilmoitin jääväni Lappeenrantaan loppuiäkseni oman perheeni jouluja viettämään. Osallistuin seurakuntamme joulukuvaelmiin. Esiinnyin juutalaisena rabbina kampaamosta ostamani pitkät kiharat kutreillani, ja jopa Jeesuksena. Vieläkin eräs kaupunkilainen sanoo aina minut nähdessään muistavansa Jeesuksen, vaikka eihän se minun ansiotani ole. Monella tavalla seurakunnassa toimiminen on rikastuttanut elämääni. Tekemääni kolmemetristä pääsiäisristiä pitkäperjantaina kirkossa kantaessani on jotenkin tuntunut hyvältä sitä kantaa. Lopetin, kun en enää kunnolla jaksanut nostaa sitä jalustaan. Ristin tiellä kulkemistahan elämä on.

Tähän asti on Herra meitä auttanut. Olen saanut elää itsenäisessä Suomessa hyvän elämän perheeni parissa iloineen ja murheineen. Yhdessä saamme jälleen lukea jouluevankeliumin omalla kielellämme.

Iloa ja riemua toivotan kaikille kanssamme jouluun valmistautujille!

Olavi Petro,

rakkautta suurinta katsomaan

Perjantai 16.12.2011 klo 10:58 - Kirsi Tiira

 Elämme adventin aikaa, kuljemme kohti joulun juhlaa, iloa, riemua, yhteistä aikaa, lahjoja, lepoa… Adventti on odotuksen aikaa ja odottamisen aiheita meillä on monia. Odotamme ja valmistaudumme, joskus odottamisemme ja valmistelumme vievät kaikki voimamme ja joulun viimein tultua ’tuhmaikä’ valtaa mielen. Kaiken odottamisen ja valmistautumisen keskellä aidon, täydellisen joulun tavoitteleminen saattaa tehdä joulukuisesta arjesta melkoisen stressijakson.  

Heinillä härkien kaukalon 
Nukkuu lapsi viaton.
Enkelparven tie
Kohta luokse vie
Rakkautta suurinta katsomaan.

Me odotamme ja valmistelemme unelmien joulua, jotakin erityistä, joka jäisi mieleen. Yli kahden tuhannen vuoden takainen ensimmäinen joulu kertoo meille kuitenkin aivan eri puitteista. Vanha ranskalainen kansanlaulu Heinillä härkien kertoo ensimmäisen joulun oikeasta tunnelmasta. Puitteet olivat karut, mutta pääosassa ei ollutkaan ihmisen rakkaus rahaan, ruokaan ja mukavaan elämään, vaan aito rakkaus, suurin rakkaus, joka olemassa on.   

Helmassa äitinsä armahan
Nukkuu Poika Jumalan.
Enkelparven tie
Kohta luokse vie
Rakkautta suurinta katsomaan. 

Jumalan Poika syntyi ihmiseksi, hänen syntymäänsä odotettiin pitkät kuukaudet niin kuin vauvan syntymää odotetaan. Hän syntyi ja oli todennäköisesti vanhempiensa silmäterä ja huolenaihe. Mutta myös Jumalan Poika, jota oli odotettu jo satojen vuosien ajan, joka ihmiseksi tulemisellaan osoitti, mitä on suurin mahdollinen rakkaus.  

Keskellä liljain ja ruusujen
Nukkuu Herra ihmisten.
Enkelparven tie
Kohta luokse vie
Rakkautta suurinta katsomaan.

Joulukuinen odotuksemme taitaa useammin olla tohotusta ja kiirettä kuin lepoa, hiljentymistä aidon joulun sanoman ja odotuksen äärellä. Etsimme, odotamme ja valmistamme aitoa joulua, mutta elämässämme ja sydämessämme ei kuitenkaan ole tilaa oikealle joulun sanomalle. Odotamme joulua, koska meille kerran syntyi Vapahtaja. Odotamme joulua, koska Vapahtaja ei pitänyt kiinni omasta edustaan, vaan nöyrtyi alas maailmaan meidän tähtemme. Odotamme joulua, koska tuo Vapahtaja teki sen, mitä vaaditaan rikkomuksen sovittamiseen. Odotamme joulua, koska meillä on rakastava Isä taivaassa, joka osoittaa meille, mitä on suurin rakkaus.  

Ristillä rinnalla ryövärin
Nukkuu uhri puhtahin.
Enkelparven tie
Kohta luokse vie
Rakkautta suurinta katsomaan.

Virsi: Virsikirjasta, joulun virret

 Kirsi Tiira

Valo antaa voimaa jaksaa

Perjantai 9.12.2011 - Marjatta Moilanen

Pimeään ja synkkään syksyyn on syttynyt valoja.

Syksyviikkojen aikana talojen pihoille ilmestyi vähitellen iloisesti tuikkivia kynttilälyhtyjä ja valoköynnöksiä. Adventin alettua valot lisääntyivät. Pihapensaat ja -puut puhkesivat kukkimaan valoa pimeyteen.

Myöhäissyksy väsyttää. Pimeys vie vähitellen voiton valosta ja ihmisen voimat tuntuvat vähenevän. Tekisi mieli vetäytyä talviunille mutta on vain jaksettava mennä töihin ja suoriutua tehtävistä. Pimeys väsyttää. Tarvitsemme valoa. Valo loistaa kirkkaasti pimeässä, antaa voimaa ja tekee mielen iloiseksi.

Tuhannet isommat ja pienemmät valot valaisevat kirkkovuoden adventtiaikaa.

Adventti aloitti joulun odotuksen. Odotamme Jeesusta, joka on täydellinen valo pimeässä ja epävarmassa maailmassa.  Voimme valmistautua juhlaan ja iloita siitä, että kaiken arkisen touhun keskellä joulun lapsi, maailman valo Jeesus Kristus on mukana. Hän voi siunata meitä uskolla, ilolla ja jaksamisella.

• Valaise meitä joulun ilolla
• Jumala, Isämme ja Luojamme.
• Sinä sanoit jo aikojen alussa:
• ”Tulkoon valo.”
• Kiitämme sinua kirkkaudesta,
• jonka näemme Jeesuksessa.
• Rukoilemme:
• Varjele meidät maailman pimeydeltä
• ja epäuskon sokeudelta.
• Anna joulun ilosanoman valaista
• päivämme aina vain kirkkaammin.
• Tätä rukoilemme Jeesuksen nimessä.

 Marjatta Moilanen

LUVASSA VALOA JA VARJOJA

Torstai 1.12.2011 - Pertti Huttunen

Tapasin äskettäin ystävän, jota vuosiin en ollut nähnyt. Pitkä ei ollut tuo juttutuokio. Mutta, miksi hän halusi kertoa tärkeimpinä uutisina liittymisestään hieman erikoiseen, uskonnolliseksikin luokiteltuun joukkoon. Tätä jäin tapaamisen jälkeen miettimään. Oliko siinä viesti papille? Eikö oma seurakuntayhteys tyydyttänyt? Antanut niitä henkisiä ja uskonnollisia virikkeitä joita hänen sydämensä oli etsinyt? Onko hengellisten kysymysten käsittely meidän suomalaisten mielestä niin perimmäisen mutkikasta?

Avoimin silmin maailmaa katseleva on tänään enemmän kuin hämmentynyt? Arabimaiden kuohunta ei näytä laantumisen merkkejä. Euroopan sydänmailla käy myllerrys, jonka tuloksista ei kukaan ole selvillä.

Ja Tiernapojat laulavat: Maan päällä metelin alla se kansa, kansa soitti, vaan Piltin hartioilla se herruus lepäilevi.

Hän on sen Ylhäisen koitto, mi maailmaa valaisevi…

Kun kääntää huomionsa kotoisen kirkon suuntaan, eipä taida olla juuri sen selvempää. Erilaisia evankeliumin leviämisen kannalta kehällisiä kysymyksiä nostetaan loppumattomiksi kiistakysymyksiksi. Ja, jos mikä on hämmentävintä, kirkon oleellisin tehtävä, lähetysnäky on tehty kyseenalaiseksi? Kysymykseen vastataan, että kaikkihan jo jotenkin uskovat.

Armeijan termejä käyttäen, bunkkereista on siirrytty avoimeen maastoon. Eteneminen on kuitenkin pysähtynyt, sotakoneet sammutettu eikä kukaan tiedä mihin suuntaan edetä vihollinen kun on jo kaikkialla. Odotusta, odotusta, ilman sen selkeämpää tietoa tulevasta. Ehkä jossakin yritetään demokraattisia neuvotteluja, vai onko sekin vain kinastelua ja riitelyä, vihapuheita?

Elämme nyt adventtiaikaa, tulemista, odotusta, armon vuotta 2011. Mitä pitäisi odottaa, ketä? Mistä valoa pimeään?

En muista, oliko ennen vai jälkeen Jom Kippurin sodan kun Israelin tuolloinen ulkoministeri Abba Eban totesi Lähi-idässä kaivattavan ennen kaikkea karismaattista johtoa poliittisiin ratkaisuihin. Odottiko juutalainen valtiomies Messiasta? Ei Ebania pidetty edes mitenkään uskonnollisena henkilönä. Kieltää ei voi, etteikö hän osunut täsmälleen oikeaan, ajatellaan sitten ahtaan paikallisesti tai laajan globaalisti ja kenties vieläkin laajemmin.

Kaiken sekavuudelta näyttävän keskeltä löytyy ratkaisu, nerokas ja yksinkertainen: Ihminen voi muuttua. Ihmiskunnalla on toivoa, huomispäivään voi vaikuttaa. Paratiisia ei tästä maailmasta vielä tule eikä kaikkia väärintekijöitä saada vastuuseen. Mutta elämään löytyy mielekkyys ja toivo. Ilo valloittaa ahdistuneet mielet kun elämän salaisuus alkaa paljastua. Nimittäin: Jumala ei ole hyljännyt luomiaan ja lunastamiaan, sanoo Immanuel. Kristus syntyy, kiittäkää! Hiljainen muutos, vallanvaihto alkaa sitä mukaa kun itsekkään ihmisen sydän huomioi vierellään kulkijan.

Lopuilleen kääntyvä ajastaika tullaan kirjaamaan muistiin vuotena jolloin valesairaanhoitaja kopioi valelääkärin lumelääkereseptin, jonka valesairas jne.. Mutta, myös vuotena jolloin tuhannet ja tuhannet löysivät elämäänsä totuuden, todellisen pohjan. Kaikessa hiljaisuudessa. Sen havaitseminen riippui tietysti ratkaisevasti korvien ja silmien auki pitämisestä.

Siunattua Adventin ja Joulun juhla-aikaa, valoa ja iloa!

Pertti Huttunen

Kaamosajan mietteitä

Keskiviikko 23.11.2011 klo 12:56 - Keijo Martikainen

Keijo Martikainen

Elämme leveysasteidemme vuodenajoista niin sanottua kaamosaikaa, jota valon vähäisyys, luonnon värikkyyden ja kirkkauden puute sekä odotus tulevasta hallitsevat. Me myös sanomme itsellemme helposti, että syksy ja kaamos vie aloitteellisuuden ja voimat? Sen vuoksi menemme kauppaan ja ostamme kirkasvalolampun joka auttaisi meitä ponnistelemaan eteenpäin. Valo valaisee hetkeksi ja keinotekoisesti, mutta tunne väsymyksestämme ei häviä? Väsynyt ? Mitä tuo sana oikeasti sitten tarkoittaakaan? Sanomme olevamme äärettömän väsyneitä? Väsyneitä jostain vaikka emme ole edes rehkineet millään tavalla poikkeavasti?  Eläimillä on omat luolansa ja pesänsä mihin ne menevät horrostilaan talviunille väsymystään lepäämään. Mihin kirkkaasti valaistuun luolaan sitten itse pääsisin kyltymätöntä väsymystäni poistamaan?  Joskus tuntuu, että haluaisin itsekin muutamaksi kuukaudeksi nukahtaa talviunille ja herätä huhtikuun lämmittävään aurinkoon?

Väsymystä on monenlaista. On väsymystä joka on tullut pitkästä ja rasittavasta fyysisestä ponnistelusta. Ja joka poistuu ravinnolla ja levolla. On myös sielun väsymystä joka on tullut jostain surusta, ahdistuksesta, toisen ihmisen loukkaavista sanoista tai hyväksikäytöstä. Tällainen väsymys on väsymystä joka ei häviä nukkumalla eikä sohvan pohjalla pyörien. Siihen ei auta edes aika aina. Itse muistan työelämässäni ollessa kuinka joskus käväisi mielessä että olisi helpompi jäädä vaikka pitkälle sairaslomalle kun lähteä joka aamu työpaikalle omasta mielestäni sen ahdistavaan ilmapiiriin. En kuitenkaan jäänyt ja enkä usko itsekään  tällaisen ”sairasloman” auttavan todellisuudessa poistamaan kenenkään väsymystä?

Muistan kuinka nuoruudessani en edes ajatellut kaamosaikoja ja väsymykseen liittyviä asioita. Minä menin ja tein. Rakastin ja rakensin. Rakastin elämää ja maailmaa ja minusta tuntui, että sekin rakasti minua. Olin kuolematon! Voi tuota tunnekuohun miehistä itsevarmuutta, joka näin jälkeenpäin katsoen oli oikeastaan tyhmyyttä.

Elämä ja sen tuomat realiteetit madalsivat ja murensivat vuosien mittaan nuo mahtipontiset, joskin aidot tunteet ja sain aloittaa elämäni kuin alusta. Jossain on muistini mukaan sanottu, että ”luova työ on aina alusta alkamista”. Omalla kohdallani aloin jossain vaiheessa luoda itselleni jotain uutta elämääni. Havaitsin sen olevan hyvin mielenkiintoista ja valaisevaa. Kenties tämä on ihmisen elämään kuuluva luonnollinen muutos? En tiedä? Tiedän kuitenkin, että kaikki eivät jaksa aloittaa alusta ja hiihtävät ”väsyneinä” oman latunsa maaliin asti.

Huomaan, että minä kaipaan tässä uudessa ikävaiheessa elämääni lämpöä ja turvallisuutta. Hiukan tosin myös huomiota, mutta se ei ole enää tärkeää. Ellen saa noita asioita olen väsynyt. Sieluni tulisi saada levätä ympäristön eli ihmisten, luonnon ja koko maailman turvassa, lämmössä ja kauneudessa. Mutta tämä kaikki on minusta ja minun asenteistani kiinni. Miten annan maailmalle, niin se antaa siten myös minulle, on korulause, mutta vakavaa todellisuutta. Siksi kanssakulkijat ja koko maailma ovat monesti sellaisia millaiseksi olen itse heidät tehnyt. Väsyneinä teemme näistä asioista helposti todellisuutta huonompia. Siksi tarvitsemme sielullemme oikeanlaista valoa ja lepoa.

Rauhaisaa ja valoisaa joulunodotusaikaa!

Tuhannet kynttilät yössä

Keskiviikko 23.11.2011 klo 11:01 - Antti Linkola

Antti Linkola

Pyhäinpäivänä kävimme tapamme mukaan haudalla. Ensin kuitenkin kappeliin hartaushetkeen. Ovella heräsi epäilys: oliko se kello neljä? Oli hiljaista, ovi kiinni – valot päällä kuitenkin. Heti oven avattua tuli vastaan rovasti, joka ojensi lapulla virren vanhemmat sanat, ne tutut. Meitä oli parikymmentä kuulijaa.

Haimme seppeleen ja kynttilät autosta. Kulkijoita oli paljon. Muualle haudattujen muistokivi peittyi vieri viereen asetettuihin kynttilöihin. Tuhannet kynttilät loistivat kaikkialla hautausmaalla. Kuljimme valopistemeressä.

Jokaisen kynttilän oli sytyttänyt ihminen. Hän oli käynyt haudalla samana päivänä. Yhteys rajan taakse tuli käsin kosketeltavaksi.

Mekin tulimme, oli kolmaskymmenes toinen pyhäinpäivä haudalla. Tällä haudalla. Meitä kävijöitä oli tänäkin pyhäinpäivänä tuhansia tällä hautausmaalla. Monia tuhansia tässä kaupungissa. Suomi oli liikkeellä hiljaa, yksityisesti. Vain muutama heistä kappelissa?

Usko ilmenee tekoina. Uskomme jälleennäkemiseen rakkaittemme kanssa. Muistamista tehostaa haudalla käynti, varaamme itsellemme lyhyen hetken ilman aikaa.  Siinä minua lohduttaa: ”Epätoivon maailmassa, jossa pahuuden valta tuntuu ylivoimaiselta, Kristus on ainoa toivomme.” (www.evl.fi/katekismus/uskontunnustus/14.html)

Tuhannet kynttilät kertovat uskosta. Tuulessa herkästi sammuva liekki palaa, koska näkymätön happi yhtyy näkyvällä liekillä palavaan materiaaliin. Heikko usko kestää Jumalan näkymättömän armon varassa.

Antti Linkola

Pyhäinpäivänä muistettiin läheisiämme tuhansien hautakynttilöiden sytyttämisillä. Kuva: Keijo Martikainen

Terveisiä somesta!

Maanantai 7.11.2011 klo 11:55 - Paula Kiviluoma

Terveisiä somesta!

Paula Kiviluoma

Sosiaalinen media, some, facebook naamakirja ja twiittaus..

Tämä on nykypäivää josta paljon puhutaan ja jolla on sekä puolestapuhujia ja vastustajia.
Sosiaalinen media tarkoittaa internetin verkkoviestintäympäristöjä, joissa käyttäjällä tai käyttäjryhmällä on mahdollisuus olla aktiivinen viestijä ja sisällöntuottajatiedon vastaanottajana olon lisäksi. (Wikipedia)

Sosiaalinen media yleistyi vuodesta 2007, sitä ennen vain chattailtiin ja viestiteltiin "pareittain". Nykyään yhteisöjä löytyy runsaasti, valinnan vaikeuteen asti. Tutuin varmaankin on facebook - naamakirja - ja IRC-Galleria.

Suomi24 -sivustolla löytyy Kirkko kuulolla -palsta, keskustelupalsta jossa voi kysyä kirkon työntekijöiltä uskoon ja elämään liittyvistä asioista. Palstalla on mukana pappeja, nuorisotyönohjaajia, diakoneja ja muita kirkon työntekijöitä.

IRC-Galleria on vuosia ollut nuorten suosima keskustelukanava. Äskettäin palkittiin ylikonstaapeli Marko "Fobba" Forss Helsingin keskustan poliisipiiristä. Hän toimii gallerian lähipoliisina kahden muun poliisin ohella. Nuoret voivat heiltä kysyä suoraan mieltä kalvavista asioista ja Forss seuraa myös että keskustelu pysyy asiallisena. Poliisi aloitti kiusaamisen vastaisen kampanjan galleriassa vuonna 2009. Nämä ovat tärkeitä keksintöjä, koska netin välityksellä voi tehdä myös paljon pahaa julkaisemalla vihapuheita tai luvattomia kuvia.

Facebookin perusti Mark Zuckerberg Harvardin yliopistossa yhdessä opiskelukavereidensa kanssa. Facebookilla on yli 2000 työntekijää ja siihen on liittynyt maailmanlaajuisesti yli 800 miljoonaa ihmistä. Suomeen facebook levisi vuoden 2007 lokakuussa. Tilastojen mukaan suomalaisia käyttäjätunnuksia on noin kaksi miljoonaa ja koko ajan tulee lisää.

Sivuston käyttö alkaa sisään kirjautumisella ja kavereiden etsimisellä. Itsekin naamakirjaan hurahtaneena seuraan kavereiden toimintaa ja viestintää sekä selailen kiinnostavia ryhmiä. Onhan siellä paljon turhaakin, mutta eihän niitä kaikkia tarvitse hyväksyä. Valitsee "seinälleen" vain ne omat jutut ja kertoo itsestään vain sen mitä haluaa kavereiden näkevän. Tietysti naamakkain ystävän kanssa keskustelu on tärkeintä maailmassa, mutta joskus vain elämäntilanne saattaa olla niin kiireistä että jo pieni "heippa" sivustolla lämmittää!! Olen törmännyt moniin vanhoihin koulu- ja työkavereihin, löytänyt myös monia uusia tuttavuuksia. Ja miten mukava heitä on tavata sitten aivan "oikeasti" vaikka kahvikupin ääressä.

Nykypäivänä puhutaan paljon syrjäytymisestä. Sosiaalinen media on yksi vaihtoehto löytää jonkunlaista yhteisöllisyyttä. On helppoa liittyä ryhmiin ja keskustella jäsenien kanssa vaikkapa vain virtuaalisesti. Ujompikin uskaltaa ehkä hieman avautua, jos puhuminen ja kontaktien teko "livenä" on vaikeaa.

Yritykset ovat myös löytäneet sosiaalisen median omaksi kanavakseen tulla tutuksi. Mainonnanvirta saattaa joskus tuottaa ähkyä, mutta nekin pystyy "klikkailemaan" pois näytöltä halutessaan. Tyttäreni perusti sivustolle Sulo Vilenin (TV-sarjasta Tankki täyteen) fani-ryhmän, asettaen minut ylläpitäjäksi. On ollut hauskaa seurata kuinka nopeaan tahtiin löytyi tykkää -nappia painaneita, pian jo 3000.

Sivuston hakuun kirjoitettaessa vaikkapa seurakunta, löytyy jo muutamia seurakuntia jotka sivuston kautta kertovat toiminnastaan. Alakylän toiminnalla ei vielä ryhmäänsä, mutta katsotaanpa kuka ensimmäisenä ehtii sen perustaa…..

Somessa tavataan!

Kristityistä, vesistöistä ja ympäristöongelmista

Tiistai 1.11.2011 klo 11:56 - Juho Moilanen

Juho Moilanen

Israelin kaksi kuuluisinta vesistöä tarjoavat klassisen vertauksen kristitystä ja hänen suhteestaan omaisuuteen. Toinen vesistöistä, eli Gennesaretinjärvi, on makea ja uuden testamentin sivuilta saamme lukea, kuinka osa opetuslapsistakin hankki elantonsa kalastamalla järvellä. Toisen vesistön, eli Kuolleen meren vesi taas on voimakkaan suolaista. Meressä, eikä sen ympäristössä, ole juuri elämää.

Näitä kahta järveä on käytetty vertauskuvana kristitystä ja hänen suhtautumisestaan maalliseen mammonaan. Gennesaretinjärvi, josta johtaa laskujoki kohti Kuollutta merta, jakaa näin omastaan ja onkin täynnä elämää, ja tarjoaa sitä myös ympäristöönsä. Kuollut meri taas pitää kaiken itsellään, eikä siinä juuri ole elämää, eikä se myöskään tarjoa ympäristöönsä elämiseen tarvittavia puitteita. Vasta viime aikoina, kun Kuolleesta merestä on alettu nostaa mineraaleja - suolaa - on se mahdollistanut elämän ja toimeentulon ympäristössään.

Mielenkiintoisia ja hyviä vertauskuvia. Joku onkin joskus sanonut, ettei kristityllä ole varaa olla antamatta omastaan. Noh, rahasta puhuminen on aina hieman vaivalloista ja monelle tulee siitä epämukava olo. Jätetään raha, mutta pysytään vesistöissä. Niitähän meillä Suomessa riittää. Olemmehan tuhansien järvien maa. Tuhannet järvet mahdollistaa maassamme tapahtuva vähäinen haihtuminen, reippaahkot sademäärät ja sopivasti mannerjään puhdistamat altaat, jotka salpausselät ovat salvanneet järviksi.

Voisiko meidän järvistämme vetää vertauskuvia kristittynä elämiseen? Vesistömme ovat luonnostaan happamia ja karuja. Tuokin kai kertoo jo olennaisen meistä ihmisistä.

Mieleeni tuli mielikuvia ongelmista, joita järvissämme tavataan ja ne muistuttavatkin jossain määrin meidän kristittyjen kipuiluja. Ensimmäiseksi happamoituminen, joka johtuu rikin ja typen oksideista ja niiden happamoittavasta vaikutuksesta. Happamoitunutta järveä ei ensiksi arvaa järveksi, joka kaipaa kunnostusta. Vesi on kirkasta, näkyvyys on pohjaan saakka ja pohjassakin näyttää kasvavan rahkasammalia. Ei siis hullumman kuuloista. Ongelma on kuitenkin siinä, että pH:ltaan alhaisesta vedestä on kuollut useimmat kalalajit, ulkoisen tukikuoren omaavista selkärangattomista puhumattakaan. Enää happamuutta kestävät rahkasammalet ovat jälkellä Voisiko olla, että meille kristityille voi käydä myös näin. Elämämme voi näyttää ulkoisesti puhtoiselta, kunnolliselta - ulkokultaiselta. Vasta tarkempi tilannekatsaus paljastaa asian oikean tilan.

Toinen järviämme piinaava, Lappeenrannassakin huomiota herättänyt, ongelma on rehevöityminen. Etenkin fosforin ja typen lisääntyminen vesistöissä saa aikaan kasvien ja levien lisääntymisen, joka alkuun tarjoaakin elämää, mutta voi talven aikana muuttua tappavaksi happikadoksi jään alla. Vaurautemme kääntöpuoli voi tehdä myös tuhoja meissä kristityissä. Herramme Jeesuksen Kristuksen rinnalle nousee toinen palvottava, johon turvaamme hädän hetkellä. Tällä, jos millä voi olla tuhoisat seuraukset. Keväällä jäiden sulettua kalat uivat selkää ja rannat täyttää ummehtunut haju.

Vesistöihimme kertyy myös valtava määrä myrkkyjä. Saatamme itsekin huoletta laskea jätevesiä, öljyä, polttoaineita ja muita vesistöihimme kuulumattomia aineita lähi järveemme. Mitä pienestä määrästä, ajattelemme. Itämeren kalat ovat kuitenkin jo osittain niin myrkkyjen rikastamia, että niille on täytynyt asettaa käyttörajoituksia. Erilaiset ympäristömyrkyt ovat kuin synti, jota saatamme ajoittain vähätellä.

Myrkyillä, kuten synneillä on tapana rikastua salakavalasti elimistöömme ja sieluumme, niin että oireet voivat olla tappavia ennen kuin vaaraa edes huomataan. Toisaalta suurin osa maamme järvistä on loistavassa kunnossa; tilassa, johon ne ovat tarkoitettukin. Upeat järvemme voivat tarjota mahtavia kokemuksia. Järvien äärellä on monesti tullut vietettyä virvoittavaa kesälomaa. Vieläkin on ihmisiä, jotka saavat kalastuksesta elannon ja jos ei elantoa, niin kalastus tarjoaa maittavaa ravintoa ja hienoja hetkiä luonnon helmassa. Ajoittain kuulee myös positiivisia uutisia hieman toipuneesta saimaannorppakannasta. Samalla tavoin me kristityt voimme olla toisillemme virvoitukseksi, rohkaisuksia ja iloksi. Tähän meidät on kutsuttu - kantamaan toistemme taakkoja. Etenkin nyt pimeän syksyn koittaessa voisimme miettiä, kuinka piristää tai rohkaista veljeä tai sisarta, joka on sen tarpeessa.

Siunattua syksyä ja Vapahtajamme syntymäjuhlan odotusta!

* * *

Lauritsalan seurakunnan 60v juhla

Maanantai 24.10.2011 klo 10:03

Viikko 42.

Lauritsalan "kirkolla" tunnelmalliset juhlat

kun Lauritsalan seurakuntalaiset   viettivät 60-vuotisjuhliaan.Lauritsalassa kasvaneena ja koulua käyneenä oli tunnelmallista ja nostalgista osallistua lokakuussa Lauritsalan seurakunnan 60-vuotisjuhlaan. Järjestäjät olivat tehneet juhlasta mukavan, seurakuntalaisia yhdistävän kivan tapahtuman jossa monet asiat palasivat juhlijoiden mieliin. Ja kun  juhlan korkeantason vierailijoina olivat vielä harvinaisesti samalta paikkakunnalta lähteneet piispat Irja Askola(Helsinki) ja Seppo Häkkinen, (Mikkeli) ei juhlallisuudesta jäänyt puuttumaan mitään. Yleisön juhlakahveja edeltänyt kirkossa pidetty messu oli lämminhenkinen tilaisuus täydelle kirkkosalille. Lisäksi oli iso ilo tavata Lauritsalan aikaisia tuttuja ja vaihtaa juhlien kahvipöydässä kuulumisia heidän kanssaan. Seurakuntalaisille tarjotun juhlakahvitilaisuuden kruunasi Jukka Lehtisen ja Ulla Rustholkarhu  kuvaelma siitä "Mistä Lauritsalan seurakunta alkoi ja mitä se on nyt"?  Kuvaelmassa tuli monet seurakuntaan läheisesti liittyvät asiat kivalla tavalla ja sopivalla huumorilla esitettynä esille. Isompia kokonaisuuksia seurakunnan kyljessä ja kanssakulkijoina ovat olleet Saimaan kanava, Kaukaan tehtaat, Lauritsalan jääkiekkojoukkue SaiPa ja Hakalin pojat.  Lisäksi seurakunnalle julkisuutta on tuonut  muun muassa "Taivaan valo" eli vuonna 1969 valmistunut Lauritsalan kirkko, jota myös poikavuosina Hakalin poikien kielessä hyppyrimäeksi kutsuttiin. Kirkkohan oli tuon ajan uudenlaista kirkkoarkkitehtuuria joka herätti huomiota ympäri Suomea.

Henkilöitä jotka ovat olleet niin sanottuja seurakunnan persoonia ja jääneet monien lauritsalalaisten mieliin olivat omalla kohdallani ainakin minutkin kastanut rovasti Veli-Valio Kaukovaara joka piti meille myös rippikoulua sekä meidän poikien kanssa paljon touhunnut Huovilan Unto. "Unski" piti leirejä ja kävi juttelemassa meidän poikaporukoissa asioita meidän "kielellä" saaden näin monet kiinnostumaan seurakunnan ja uskon asioista.  Myöhemmistä toimijoista on mieleeni jäänyt Häkkisen Auvo joka on piispa Seppo Häkkisen isä. Myös Taipaleen Jorma tuli tutuksi myöhempinä vuosina kun jo omia tai kavereiden avioliittojuhlia pidettiin ja niihin syntyneitä lapsia kastettiin.

Lauritsalan persoonallisuus Veli- Valio Kaukovaara ajeli kauppalan katuja kuplavolkkarilla. Kai siinä hänen ajotyylissään oli jotain sellaista josta Jukka Lehtinen kuvaelmassa mainitsi eli "Muista aina liikenteessä, Kaukovaara ompi eessä".  Saipalaisuus on niin ikään kuulunut Lauritsalaan ja niinpä Seppo Häkkisen päälle puettiin juhlassa SaiPan kelta-musta pelipaita muistoksi. Kaukaan tehtaat oli monella tavoin seurakunnan yhteistyökumppani  muun muassa maa-alueen lahjoituksella Tuosasta. Kaikki nämä asiat ja paljon muuta olivat isoja yhdistäviä tekijöitä Lauritsalan seurakunnan  jäsenten yhdistävinä ja toimivina tekijöinä. Nyt niitä on mukava muistella.  Kiitospuheista jäi mieleen Irja Askolan liikuttavat sanat meidän tämän päivän elämästä;  "Ihmiset pysyvät sellaisissa yhteisöissä, joissa he kokevat olevansa tervetulleita ja tarpeellisia. Seurakunnan voima on se, että se on avoin kaikille".

Juuri tällaisena minä koin aikanaan Lauritsalan seurakunnan. Onneksi olkoon vielä 60-vuotiaalle !

Pihlajanmarjat näyttäytyivät syksyisessä   värien loistossa parhaimmillaan kun Lauritsalan seurakuntalaiset   viettivät 60-vuotisjuhliaan.

KALASTAJIA JA SAALIITA

Keskiviikko 28.9.2011 klo 16:48 - Pirkko-Leena Palovirta

Ajatelmia Alakylältä

KALASTAJIA JA SAALIITA

Pirkko-Leena Palovirta

Veljeni ja hänen vaimonsa saivat kesäpaikkansa järvestä hauen, joka painoi 13,063 kg. He saivat hauen kohtuullisin ponnistuksin veneeseen ja irrotetuksi verkosta. Hauki ihmetteli jonkin aikaa ahdasta uimistilaansa saavissa, sitten se punnittiin, valokuvattiin – ja päästettiin takaisin vapauteen. – Kasvamaan, oli velimies todennut.

Isoisäni, äidin isä, oli ammattikalastaja Suomenlahden Lavansaaresta. Hän, kuten muutkin saarelaiset, joutui sodan uhatessa lähtemään kotisaarestaan mantereelle lokakuussa 1939. Isoisä nukkui pois Kotkassa juuri ennen minun syntymääni. Olen siis nähnyt hänet, hänen veneensä ja verkkonsa vain muutamassa valokuvassa.

Vanhempani harrastivat verkkokalastusta keski-ikään saakka, minä lapsena heidän kanssaan. Muistan varhaiset kesäaamut, aamuauringon, usvan järven pinnalla, tyynen vedenpinnan. Muistan kovan tuulen ja aallokon, joka pyrki kuljettamaan venettä vaikka kuinka yritti soutaa tai huovata isän ohjeiden mukaan. Muistan, kuinka talvella verkkoja kokiessa viima kävi poskipäihin ja pakkanen nipisteli sormia. Silloin isä otti käteni paljaisiin käsiinsä ja lämmitti sormet lämpimiksi.

Eräänä talvena isä sai elämänsä hauen, joka painoi vähän yli 9 kg. Hän sattui silloin olemaan yksin verkoilla. Hauesta riitti naapureillekin annettavaksi, ja äidin valmistamat kalaruuat maistuivat. Jossain vaiheessa isä sai lahjaksi pyyhkeen, jossa oli teksti ”Mikkää ei ole niin katteelline ku kalamies”. Tarina ei kerro, tarkoittiko teksti isääni vai kenties lahjanantajaa!

   * * *

Jo alakouluaikana raamatunkertomus Pietarin kalansaaliista teki minuun suuren vaikutuksen. Ehkä silloin kiehtoi eniten kertomuksen ihme: kaksi veneellistä kaloja, kun Jeesus oli neuvonut hyvän kala-apajan. Mistä Jeesus tiesi niin hyvän paikan?   Markuksen evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen ja Pietarin ja hänen veljensä kohtaamisesta näin:       Kun Jeesus kulki Galileanjärven rantaa, hän näki Simonin ja tämän  veljen Andreaksen. He olivat kalastamassa heittoverkolla; he olivat  näet kalastajia. Jeesus sanoi heille: ”Lähtekää minun mukaani. Minä  teen teistä ihmisten kalastajia.” He jättivät heti verkkonsa ja lähtivät  seuraamaan Jeesusta.  (Mark.1:16-18)

Pietari ja Andreas vastasivat Jeesuksen kutsuun myönteisesti – ja epäröimättä. He lähtivät heti Jeesuksen mukaan.

Luukkaan evankeliumissa Simon Pietarin kutsu on kerrottu yksityiskohtaisemmin. Eräänä päivänä Jeesus oli opettamassa kansaa rannalla, ja väkijoukko tungeksi hänen ympärillään. Jeesus huomasi kalastajat, astui Simonin veneeseen ja pyysi tätä soutamaan edemmäksi  rannasta. Pienen matkan päästä Jeesus sitten jatkoi opetusta veneessä istuen.

 Lopetettuaan puheensa Jeesus sanoi Simonille: ”Souda vene syvään  veteen, laskekaa sinne verkkonne.” Tähän Simon vastasi:  ”Opettaja, me olemme jo tehneet työtä koko yön, emmekä ole saaneet  mitään. Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket.”  (Luuk.5:4,5)

Pietari, Andreas ja heidän toverinsa olivat kalastajia, jotka osasivat varmasti ammattinsa – mutta siitä huolimatta he olivat jääneet ilman saalista. Väsymys painoi, ja hetken aikaa Pietari oli haluton jatkamaan kalastusta, mutta sanoikin sitten ratkaisevat sanat: ” --- kun sinä niin käsket.”  Oleellista tilanteessa olikin Pietarin asenne ja hänen toimintansa, se että hän noudatti Jeesuksen käskyä. Tuloksen tiedämme: Pietarin kalansaalis.

Tämän nähdessään Simon Pietari lankesi Jeesuksen jalkoihin ja sanoi:

 ”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” --- Mutta  Jeesus sanoi hänelle: ”Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten  kalastaja.”  (Luuk.5:8-10)

KAIKKI TÄMÄ JA TAIVAS MYÖS

Tiistai 27.9.2011 klo 9:25 - Martti Asikainen

KAIKKI TÄMÄ JA TAIVAS MYÖS