MUISTOJEN POLUT

Perjantai 20.1.2012 - Eino Hämäläinen

Kun on elänyt Alakylässä neljännesvuosisadan, paikasta on tullut läheinen. Joskus tuli ajateltua, että kun eläkeaika koittaa, voisi muuttaa entiselle opiskelupaikkakunnalleen Helsinkiin. Mutta kun se nyt jo muutaman vuoden ajan olisi ollut mahdollista, ei muutosta ole tullut mitään. Ei sittenkään, vaikka siellä tyttären perheessä on kolme pientä lastenlasta. Vaikea täältä on lähteä.

Jyväskylästä tuli muutettua aikanaan yhdeksän vuoden jälkeen Lappeenrannan Mäntylään ja sieltä seisemän vuoden jälkeen Riihimäelle. Kolme vuotta kului siellä ja Lappeenranta kutsui toisen kerran.

Olen huomannut, että entisillä asuinpaikoilla on sydämessä erityinen asema. Niihin on nautinto poiketa matkoillaan ja tarkkailla mikä on muuttunut. Juoksua harrastaneena erityisen rakkaita ovat entiset juoksureitit. Kerran juoksin Jyväskylän Laajavuoressa kymmnenen  vuoden tauon jälkeen ja oli yllättävää muistaa vielä kannonjuuria, joita oli kiertänyt sekä arvuutella, miten reitti jatkuu edessä olevan mutkan jälkeen. Nuoremman tyttären lasten kanssa voi näitä reittejä vielä silloin tällöin kierrellä.

Vuoden alussa saimme käydä Turussa kastejuhlassa poikamme perheessä. Taas kerran tuli ohi ajaessa haikeana katsottua Riihimäkeä ja Kormun risteystä, josta juoksureitti johtaa Herajoelle ja takaisin Riihimäelle. Muistot ovat rakkaita. Jalan kulkien maastot iskostuvat kai syvemmin mieleen.

 Täällä Lappeenrannassa en malta olla juoksematta muutamaa kertaa vuodessa Mattilassa, Mäntylässä ja Kuuselassa. Muissa kaupunginosissa ei juuri kiinnosta juosta. Sensijaan maaseutureitit ovat mieluisia. Niitä ovat Taipalsaari, Hanhijärvi, Vihtola, Lasola, Karhusjärvi, Hytti, Purala ja Korkea-aho. Eniten eläissäni olen varmaan kiertänyt Alakylän pururataa juosten ja hiihtäen, vaikka se onkin niin lyhyt ja tasamaata. On se vaan niin rakas polku. Monta ajatusta on siellä ajateltu ja rukousta rukoiltu. Sairauksien jälkeen se on ollut ensimmäinen paikka testata missä mennään ja voiko jo aloittaa kuntoilun.

Kerran nämä kaikki rakkaat juoksureitit jää ja toiveissa on päästä taivaaseen sen ihanille nummille nautiskelemaan. Siellä askel muuttuu taas keveäksi ja vauhti palaa. Lonkka- ja jalkavaivakin häviää. Elämän loppupuoli on paljolti luopumista. Siinä tarvitsemme viisautta, jotta osaamme luopua siitä mikä on turhaa ja pitää kiinni sellaisesta millä on vielä arvoa.

Meillä on paljon muitakin muistoja kuin asuinpaikat ja kulkuritit. On läheiset ihmiset, sukulaiset, ystävät ja entiset työtoverit. On myös monet tapahtumat kotona ja sen ulkopuolella. Ne ovat paljon tärkeämpiä ja rakkaampia kuin paikat, mutta se on toisen kirjoituksen aihe. Kaikki muistot eivät valitettavasti ole mieluisia. Niissä me voisimme olla armollisia itsellemme ja toisillemme. On lohdullista luottaa, että Taivaan Isä ainakin armahtaa.

Eino Hämäläinen

Mitä päämäärää kohti sinä kuljet?

Perjantai 13.1.2012 - Outi Heinola

Uusi vuosi alkoi jumalanpalveluksessa. Tuttu pappi kertoi elävää tarinaa pojista, jotka kisailivat siitä, kuka pystyy hiihtämään järven yli suorinta reittiä umpihangessa. Tehtävä ei ollut helppo. Arvata saattaa, että kaveri, joka otti vastarannalta kiintopisteen eikä vilkuillut taakseen, hiihti melko suoraa latua. Muiden jälki harhaili moneen suuntaan eikä ainakaan suoristunut siitä, että he pysähtelivät kesken matkan tarkkailemaan, miltä mennyt jälki näytti.

Jäin pohtimaan tarinaa paljon. Minua on läpi elämän vaivannut kysymys elämän tarkoituksesta, enkä ole päässyt siitä vielä sen kummempaan selvyyteen. Mihin oman elämäni suuntaan? Mihin käytän energiani? Onko tärkeää, että elämässä on yksi kiintopiste ja mikä se voisi olla? Mitä omalla kohdalla käytännössä tarkoittaa se, jos tavoitteeni on taivaaseen?

Ne ihmiset, jotka saavat paljon aikaan, ovat usein asialleen omistautuneita yhden asian ihmisiä. Heidän elämäänsä ei mahdu juurikaan muuta kuin se missio, mitä he suorittavat. Olen aina ihaillut tällaisten ihmisten päämäärätietoisuutta. He ovat myös elinvoimaisia. Oma energiani hajoaminen moneen suuntaan harmittaa, mutta en ole löytänyt sitä suurta juttua, jolle voisin koko sydämestäni omistautua.

Nuoruuden kokemukseni uskovaisista on, että ne ovat jotenkin yksioikoista porukkaa, joiden lähellä kuihtuu. Heidän elämästään puuttuu tunteita ruokkiva monipuolisuus. Jaan tämän kokemuksen monen muun ikäiseni kanssa. Myöhemmin olen mahduttanut uskovan elämään monipuolisempia värejä ja säveliä. Onko se kuitenkin tuonut vääränlaisia mutkia elämääni?

Raamatussa tehtävälleen antautunut Paavali antaa mallia evankelioimiseen suuntautuneesta elämäntavasta. Tilanteessa, jossa muutama opetuslapsi oli Vapahtajan ylösnousemuksen silminnäkijänä, tarvittiin koleerista toimintaa; varsinkin, kun Jeesus antoi tehtäväksi kertoa ilouutinen koko maailmaan. Edelleenkin Jeesuksen antama tehtävä on kesken. Jokainen meistä on kutsuttu omalla persoonallisella tavalla palvelemaan. Eräs ystäväni toteuttaa seuraavaa mottoa: ”Älä kysy itseltäsi, mitä maailma tarvitsee.  Kysy itseltäsi, mikä saa sinut elämään ja toimi siten, sillä maailma tarvitsee ihmisiä, jotka ovat tulleet eläviksi.”

Jeesus tarjoaa elämän päämääräksi rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä.

Päämäärään eteneminen on omalla kohdallani jatkuvaa sen tunnustamista, että rakastan, elän itselleni ja monille muille asioille enemmän kuin Jumalalle. Tunnustan myös, että toisen ihmisen erilainen arvomaailma, toisenlaiset tavat ja pelkästään toisenlaiset sanat tuntuvat ärsyttäviltä, ehkä myös uhkalta omalle persoonallisuudelleni. En osaa rakastaa. Hiihtokurssini kiemurtelee hangessa. Tarvitsen paljon Jeesuksen vetoapua, muuten päämäärä jää saavuttamatta. 

Outi Heinola

Aloitetaan härkäviikot

Sunnuntai 8.1.2012 klo 15:18 - Juha Rantalainen

Arvoisa lukijani

Joulun aika on ohitse ja loppiaisen jälkeen alkavat viikot, joita sanotaan härkäviikoiksi. Nimi lienee peräisin ajalta, jolloin härkiä käytettiin vetoeläiminä ja töitä tehtiin kaikkina arkipäivinä.  Sunnuntaisin ei tehty muita töitä kuin välttämättömät navettatyöt. Näinä loppiaisen jälkeisinä viikkoina ei siis ollut arkipyhiä, joten härät ja myös ihmiset olivat töissä kaikkina viikon arkipäivinä aina pääsiäisviikolle asti, jolloin pitkäperjantai oli ensimmäinen arkipyhä. Tänä vuonna pitkäperjantai on 6.4. joten sinne asti on aikaa kolmetoista viikkoa eli lähes kolme kuukautta.

Alkutalven säät olivat poikkeuksellisia. Joulunalusviikolla Saimaa oli sula ja joulukuusen haimme mökkisaarestamme soutamalla kuten joulukuussa 2003. Kaikkina muina jouluina on kuusi tuotu saaresta jään yli kävellen. Tähän mennessä lunta on ollut poikkeuksellisen vähän ja säät ovat olleet leutoja. Nyt pakastuu ja luntakin tulee hiljalleen lisää. Pääsen lastenlasteni kanssa nauttimaan talven ulkoiluista luistellen, hiihtäen ja mäkeä pulkalla laskien.

Täällä Suomessa monet asiat ovat hyvin ja voimme olla kiitollisia niistä. Meillä on hyvin toimiva yhteiskunta ja yhteiskuntarauha. On uskonnonvapaus, sananvapaus, ilmaisuvapaus, kokoontumisvapaus, matkustusvapaus, tasa-arvo, yhteiskunnan ylläpitämä koulutus, lukutaito, korkeatasoinen terveydenhoito, hyvä sosiaaliturva, hyvin toimiva oikeuslaitos ja luotettava poliisi. Meillä ei ole myöskään lahjontaa. Edellä olevat asiat ovat meille itsestään selviä, mutta ne puuttuvat monista maista ja monilta kansoilta.

Olen kiitollinen siitä, että Suomessa nykyaikainen lääketiede pystyy hoitamaan monia silmäsairauksia, jotka ennen vanhaan johtivat sokeuteen. Itselläni todettiin kaksi vuotta sitten kummassakin silmässä harmaa- kaihi. Sairaus eteni pikkuhiljaa ja molemmat silmäni leikattiin joulukuussa.  Ilman leikkausta olisin vähitellen sokeutunut kuten äitini isänisä, joka eleli viimeiset vuotensa leskenä Saimaan rannalla poikansa perheen tuvassa kalaverkkoja paikkaillen ja lapsenlapsille tarinoita kertoen.

Silmäleikkaukseni oli päiväkirurginen toimenpide. Heti leikkauksen jälkeen minut talutettiin silmäpoliklinikan aulaan istumaan ja odottamaan lähtötarkastusta. Samassa tilassa oli televisio auki. Vaikka tiesin etukäteen, että leikkaus parantaa näkökykyni, siitä huolimatta hätkähdin ja hämmästyin, kun katsoin televisiota.  Syy hämmästykseeni oli, että näin lukea tekstityksen ilman silmälaseja.

Ilman voimakkaita silmälaseja näin huonosti, mutta silmälasien kanssa näin normaalisti vuosikymmenien ajan ja kaihista huolimatta en ollut sokea ennen leikkausta. Nyt näen kohtalaisen hyvin ilman laseja ja uusien lasien kanssa erinomaisesti. Kaikki väritkin ovat aiempaa kirkkaampia. Lintulaudallamme vierailevat punatulkut ja tiaiset ovat entistä värikkäämpiä ja kauniimpia ja sinitaivas on aiempaa sinisempi.

 Vapahtajamme Jeesus ollessaan maan päällä paransi monia sairaita. Eräs parantuneista oli sokea mies, joka alkoi nähdä. Olen joskus aiemmin miettinyt miltä tuntuisi, jos olisi ensin sokea ja sitten näkisi. Siinä sairaalan aulassa istuessani ja televisiota katsoessani tunsin pienen häivähdyksen siitä tunteesta ja ymmärsin sen Uuden Testamentin kohdan aiempaa paremmin.

Hyvää ja siunattua talven jatkoa Teille kaikille!

 Juha Rantalainen, Harapaisista

Pyhäin yhteyden

Keskiviikko 4.1.2012 - Antti Vanhanen

Kotonamme vieraili afrikkalaisten yliopisto-opiskelijoiden joukko. He ovat osa niistä ulkomaisista kristityistä opiskelijoista, jotka kokoontuvat säännöllisesti yliopistopastorin toimesta. Oli innostavaa kuulla heidän laulujaan ja keskustelua Raamatusta ja kristittynä elämisestä.

Suomi oli pitkään syrjäinen eurooppalainen maa, jonne harvat muuttivat muualta maailmasta. Pikemminkin täältä muutettiin työn perään. Luterilainen kirkko oli valtakirkko ja täydellinen uskonnonvapaus on vallinnut vajaat sata vuotta.

Nyt on toisin, ja voimme saada kosketuksen maahanmuuttajiin ja toisiin uskontoihin. Suurin osa maahanmuuttajista on kuitenkin kristittyjä. He voivat rikastuttaa meidän uskonnäkemystämme ja opettavat sitä, että usko ilmenee toisin kuin mihin me itse olemme tottuneet. Opimme tajuamaan, että uskontunnustuksen sanat ”pyhäin yhteyden” on totta maailmanlaajasti.

Yhtä asiaa me emme ole kuitenkaan vielä kunnolla oppineet. Me emme tajua, että monissa maissa kristityt elävät vähemmistönä ja joutuvat syrjinnän ja jopa vainon kohteiksi.  Tuossa tilanteessa ei käydä opillista ja moraalista köydenvetoa eikä taistelua oikeasta uskosta ja kristillisen elämän muodosta. Monet kantavat Kristuksen ristiä.  

Meidän on aika oppia ymmärtämään erilaisia uskonnäkemyksiä ja muistaa, että meitä yhdistävät asiat on suurempia kuin erottavat.

Antti Vanhanen