Namaste

Sunnuntai 19.2.2012 - Reijo Moilanen

Namaste tervehdys tuli tutuksi kun saimme vierailla Nepalissa. Namaste tarkoittaa lähes kaikkea positiivista. Se on vähän samaa tarkoittava kuin heprean kielessä sana shalom.Mielessä on paljon sellaista mistä voisi jakaa kanssasi tuon tervehdyksen lisäksi. 
Näimme Himalajan vuoret. Näimme nepalilaisten ystävällisyyden. Näimme kansan köyhyyden. Saimme nähdä ja kokea lähetystyön arkea ja tilanteita. Saimme nähdä miten ja missä ja millaisissa olosuhteissa Suomesta lähteneet lähetit ovat tehneet ja tekevät työtä. Tämä kaikki jätti jäljen mieleemme.
Kerron tässä niiden sijaan hautajaisista joissa saimme olla mukana. Kuvassa ovat kahdet hautajaiset ja kolmannellekin olisi ollut tilaa. 

Tässä kuvassa näemme kaksi polttohautausta. 

Hiljaa seurasimme tilaisuutta ja  jäimme  pohtimaan näkemäämme ja kokemaamme sekä vertasimme sitä mielissämme suomalaisiin hautajaiskäytäntöihin.
Me täällä Suomessa saatamme sanoa hautajaisiin liittyen; Saatamme kunnialla hautaan. Hautaamme vainajan muistoa kunnioittaen. Niin myös he tekevät ja tekevät sen perinteensä ja uskontonsa mukaisesti. Noin 80 % nepalilaisista on hindulaisia.
Keskeinen käsite hindulaiselle ajattelulle on moksa jossa vapaudutaan jälleensyntymän ketjusta ja yhdistytään brahmaniin.
Ihminen syntyy maan päälle yhä uudestaan, kunnes hän oivaltaa yksilöllisen sielunsa  ja maailmansielun olevan yhtä. Ruumiillistumia eli inkarnaatiota säätelee karma eli syyn ja seurauksen laki. Hyvät teot elämässä tuottavat hyvää karmaa ja huonot pahaa karmaa ja nämä vaikuttavat seuraavaan elämään.
Hindulaisuuden mukaan ihmisellä on elämässään neljä päämäärää: artha, kaama, dharma ja mokša. Perimmäinen päämäärä on mokša, jälleensyntymien kehästä vapautuminen ja siirtyminen brahmanin yhteyteen.

Oheisen kuvan äärellä ja kristillisen uskomme myötä arvostan suomalaista hautauskäytäntöä. Lohduttavaa on tietää, että minulla on vain yksi elämä ja  tämä elämä on ainutlaatuinen.
Hautajaisissa meitä  kannattelee toivo jälleennäkemisestä ja tämä toivo perustuu siihen, että Vapahtajamme Jeesus Kristus on voittanut kuoleman ja avannut meille tien iankaikkiseen elämään.

Ristikankaan kappelin alttarilla ovat sanat ubi crux ibi lux missä risti siellä valo.

 Reijo Moilanen

Valoa kansalle Siivolovissa

Perjantai 10.2.2012 - Mervi Kansonen

Ajattelin ensin, että valitan siitä, kuinka kaupunki palvelee kiinteistönomistajia näin talvisaikaan. Juuri kun olet saanut pihasi lumet kolattua, työntää kaupungin aurauskalusto puoli metriä lunta autosi taakse, etkä pääse mihinkään. Eikä kadulta aurattu lumikaan enää mahdu tontillesi. Ja vastuu on tietysti kiinteistönomistajalla, jos vaikka avunsaanti viivästyy hälyttävässä tilanteessa. Epäreilua. Näistä mieltä lämmittävistä kaupungin palveluista ei noin sata vuotta sitten edes osattu haaveilla täällä Siivolovissa. Joten unohdetaan valitukset.

Nykyisen Peltolan ja Alakylän kaupunginosiin, Vsevolod Wolkoffin eli ”Wolkoffin Siivolovin” pelloille, entiselle Nikurin tilalle, oli 1800-luvun lopulta lähtien alkanut muuttaa runsaasti työväestöä. Vähävarainen väki kyhäsi maanomistajilta vuokraamille tonteilleen vaatimattomat asumuksensa. Alue kuului Lappeen kuntaan, ja kaupunki oli yrittänyt ostaa sitä jo 1800-luvun puolella. Välissä olleen Kiviharjun tilan omistussuhteet siirsivät kaupunkiin liittämistä aina vuoteen 1932 saakka. Alueella ei ollut vahvistettua asemakaavaa, ja kadut ja kujat syntyivät ilman suurempia suunnitelmia. Kadunnimiä oli kolmekymmentä, niistä nimijäänteenä taitaa tällä alueella olla enää ainoastaan Puusepänraitti.

Alueen suosioon muualta tulleen työväestön keskuudessa vaikutti sen sijainti lähellä tehtaita sekä kaupungin palveluja: kauppoja, kirkkoa ja kapakoita. Viimemainitut eivät olleet suureksi siunaukseksi mökkiläisille, joiden lukumäärä ylitti pian kaupungin asukasluvun. Aluettamme nimitettiin myös Siivolankaupungiksi.

Sen väestön oli pärjättävä omillaan. Kaupungin Ensiapu- yhdistys yritti parhaansa mukaan avustaa hätää kärsiviä perheitä ja edistää asukkaiden terveydenhoitoa ja hygieniaa. Piirilääkäri kehotti vuonna 1897 asukkaita siivoamaan ulkohuoneitaan ja kartanoitaan. Oman ”Wapaaehtoisen palosammutuskunnan haaraoston” perustamista varten kokoonnuttiin lukkari Ketosen kutsumana seurakunnan tuvalle, joka sijaitsi hautausmaalla. Samalla perustettiin talonomistajayhdistys levottomien ja laittomien olojen karsimiseksi. Yhdistykseen kuului myös Kiviharjun ja Tykin asukkaita, mutta suurimmat ongelmat olivat Siivolovissa.

Siivolovin paheita käsiteltiin myös vuonna 1910 Armilan kylävanhimman J. Saarnion koollekutsumassa kyläkokouksessa, jonka kirjurina toimi poliisikonstaapeli U. Salo. Kokouksessa päätettiin häätää taloista viinakauppaa harjoittavat vuokralaiset tekemällä heistä ilmiantoja viranomaisille. Alueen ”kelvottomasta” menosta uutisoitiin useasti. Lievimmästä päästä lienee ”potku-urheilijoiden” potkukelkalla suorittama miehen ”kumoon ajo” epäilyttävästä maineestaan kuuluisan Partasen saunan kohdalla.

Pahennusta herätti myös se tyttöjäkin riveihinsä houkutellut nuorisojoukko, joka nosti yöaikaan Kaukaalle kulkeneen kapearaiteisen rautatien varressa olleen Suhosen talon savukorsteenin päälle työmies Hämäläisen kottikärryt.

Tiedon ja sivistyksen valoa kaivattiin siis kipeästi. Lappeen kunta oli perustanut 14 koulupiiriä ja velvoittanut kyläkoulujen rakentamiseen. Vuonna 1905 Siivolovissa oli 150 lasta, jotka eivät mahtuneet Taikinamäen kansakouluun. Kourulanmäelle oli alettu rakentaa koulua jo vuosia aiemmin, mutta kunnalta loppuivat varat kesken rakennustöiden ja odotettiin valtionapua. Työväestön mahdollisuudet koulujen rakentamiseen olivat heikot, koska heillä ei ollut metsää, mistä kaataa puita eikä tarpeita kivijalkaa varten kuten Lappeen kunnan maanomistajilla. Työväestöä syytettiin myös haluttomuudesta osallistua opinahjojen perustamiseen.

Kaupungin Rouvasväenyhdistyksen huoli nimenomaan kaupungilla toimettomina harhailevista lapsista oli jo 1800-luvun lopulta lähtien synnyttänyt kirkollisen kiertokoulun, lastenseimen ja päiväkodin kerjääville lapsille. Vuonna 1905 valmistui nykyisten Väinölänkadun ja Kauppakadun risteykseen, silloisten laajojen peltoaukioiden reunalle, yhdistyksen rakennuttama lastentalo. Se oli Suomen ensimmäinen nimenomaan lapsille rakennettu tarharakennus. ”Tahdotko nauttia auringonpaistetta synkkänä pilvisenä syyspäivänä, oikein herttaista, sydäntä lämmittävää auringonpaistetta, niin tule kanssani lastentarhaan”, kerrottiin sata vuotta takaperin tarhasta, josta tuli pian kuin toinen koti sinne päässeille lapsille.

Rouvasväenyhdistyksen puheenjohtaja tohtorinrouva Edit Hällström lausui J. H. Erkon runon marraskuussa 1909
lastentarhan hyväksi pidetyissä arpajaisissa:

On lapset oras meidän syksyssämme,
siit’ uusi vilja haudallemme nousee,
jos vuoden laatu ajan vaiheet sallii,
ja jos sit’ emme jalkoihimme tallaa,
vaan suosimme ja suojelemme sitä
ei villiten vaan viljellen sen tainta,
niin aikoinaan se uuden sadon kantaa.

Säkeet sopivat hyvin myös tämän päivän vauhdilla vaurastuneen yhteiskunnan puheenaiheisiin, jotka ovat jostain syystä samoja kuin sata vuotta sitten: koulurakennukset, päivähoito, nuorten syrjäytyminen, kuntaliitokset…

Aurinkoisia kevätpäiviä kuitenkin! 

Älä vain puhu hyvästä vaan tee hyvää

Lauantai 4.2.2012 - Marketta Vanhanen

Helsingin Sanomien yleisönosastossa oli maantieteen opiskelijan kirjoitus, jossa hän kertoi tyytyväisyytensä siihen, että sai opiskella sivistysvaltiossa. Kirjoitus ilahdutti minua suuresti, sillä mielessäni pyörivät kaksi tansanialaista pienen kylän koululaista, jotka taistelevat oikeudestaan opiskella. He taistelevat, sillä molemmat ovat orpoja, isoäitiensä huomassa asuvia. Ala-asteen jälkeen he ovat päässeet, ( siis päässeet, sillä kaikki eivät läpäise loppukokeita) yläasteelle. Yläastekoulutus on kuitenkin maksullista. Fredrik on lahjakas ja ahkera poika. Hän pääsi yläasteelle vaivatta, mutta ongelmaksi tulivat koulumaksut. Kylähallitus oli nähnyt pojan ahkeruuden jo ala-asteikäisenä ja päätti maksaa hänen lukukausimaksunsa. Loma-aikoina hän sitten tekee pieniä hommia saadakseen rahaa vihkoihin, kyniin, kirjoihin, koulupukuun, saippuaan ja moneen muuhun välttämättömään tavaraan sekä erilaisiin maksuihin.  Sisäoppilaitosjärjestelmä vaatii myös tavaroita, joita kotona asuessa ei edes aina huomaa. Neema on juuri lopettanut 7-vuotisen ala-asteen, läpäissyt kokeen yläasteelle, mutta pahoin pelkään, että hänelle ei lukukausimaksun eikä muitten tarvittavien tavaroiden maksajia löydy. Heillä kummallakaan ei ole kännykkää, ei edes polkupyörää, tietokoneista puhumattakaan. Hyvä, kun saavat päivittäisen ruuan.

Olen vieraillut molempien kodeissa. Fredrikin isoäidillä ei ollut edes patjaa, jolla nukkua. Hän oli antanut patjan Fredrikin veljelle, kun tämä lähti yläasteelle. Koulu kuitenkin lähetti pojan kotiin maksamattomien lukukausimaksujen tähden ja poika hävisi jonnekin, ties minne patjoineen kaikkineen. Fredrikin vanhemmat ovat kuolleet siihen pahaan tautiin, jonka nimeä ei aina tohdita lausua ääneen.

Neeman isoäidin talo oli ikkunaton. Istuimme ulkosalla niin matalilla jakkaroilla, että luuli istuvansa maassa. Neeman äiti oli alkoholisti ja mielenterveysongelmainen. Hän kuoli jokin aika sitten. Isästä ei ole tietoa.
Me Suomessa elämme siis sivistysvaltiossa, joka mahdollista vähävaraisenkin nuoren opiskelun. Näin ei ole kaikkialla.
Olen lukenut Owe Wikströmin kirjaa: Vasta rakkaus antaa merkityksen. Jokaisen viikonpäivän luvun hän lopettaa kehottamalla meitä havainnoimaan, pohtimaan ja toimimaan. Häntä kopioiden:

Havainnoi: Huomaa omien olosuhteittesi hyvät puolet.
Pohdi: Mitä voisit tehdä, että ympärilläsi olevat ihmiset olisivat tyytyväisempiä olosuhteisiinsa? Toimi: Älä vain puhu hyvästä vaan tee hyvää.

Voimme tukea köyhien lasten koulunkäyntiä monien järjestöjen kautta. Moni epäilee omien eurojensa perille menoa. Minulla on kokemusta vain siitä, että Suomen Lähetysseuran kautta annettu tuki menee tarkoitettuun kohteeseen.

 Kuvassa Neema muutama vuosi sitten opettajansa kera.

Pyhäin yhteyden

Keskiviikko 1.2.2012 - Antti Vanhanen

Kotonamme vieraili afrikkalaisten yliopisto-opiskelijoiden joukko. He ovat osa niistä ulkomaisista kristityistä opiskelijoista, jotka kokoontuvat säännöllisesti yliopistopastorin toimesta. Oli innostavaa kuulla heidän laulujaan ja keskustelua Raamatusta ja kristittynä elämisestä.

Suomi oli pitkään syrjäinen eurooppalainen maa, jonne harvat muuttivat muualta maailmasta. Pikemminkin täältä muutettiin työn perään. Luterilainen kirkko oli valtakirkko ja täydellinen uskonnonvapaus on vallinnut vajaat sata vuotta.

Nyt on toisin, ja voimme saada kosketuksen maahanmuuttajiin ja toisiin uskontoihin. Suurin osa maahanmuuttajista on kuitenkin kristittyjä. He voivat rikastuttaa meidän uskonnäkemystämme ja opettavat sitä, että usko ilmenee toisin kuin mihin me itse olemme tottuneet. Opimme tajuamaan, että uskontunnustuksen sanat ”pyhäin yhteyden” on totta maailmanlaajasti.

Yhtä asiaa me emme ole kuitenkaan vielä kunnolla oppineet. Me emme tajua, että monissa maissa kristityt elävät vähemmistönä ja joutuvat syrjinnän ja jopa vainon kohteiksi.  Tuossa tilanteessa ei käydä opillista ja moraalista köydenvetoa eikä taistelua oikeasta uskosta ja kristillisen elämän muodosta. Monet kantavat Kristuksen ristiä.  

Meidän on aika oppia ymmärtämään erilaisia uskonnäkemyksiä ja muistaa, että meitä yhdistävät asiat on suurempia kuin erottavat.

Antti Vanhanen