Älä vain puhu hyvästä vaan tee hyvää

Lauantai 4.2.2012 - Marketta Vanhanen

Helsingin Sanomien yleisönosastossa oli maantieteen opiskelijan kirjoitus, jossa hän kertoi tyytyväisyytensä siihen, että sai opiskella sivistysvaltiossa. Kirjoitus ilahdutti minua suuresti, sillä mielessäni pyörivät kaksi tansanialaista pienen kylän koululaista, jotka taistelevat oikeudestaan opiskella. He taistelevat, sillä molemmat ovat orpoja, isoäitiensä huomassa asuvia. Ala-asteen jälkeen he ovat päässeet, ( siis päässeet, sillä kaikki eivät läpäise loppukokeita) yläasteelle. Yläastekoulutus on kuitenkin maksullista. Fredrik on lahjakas ja ahkera poika. Hän pääsi yläasteelle vaivatta, mutta ongelmaksi tulivat koulumaksut. Kylähallitus oli nähnyt pojan ahkeruuden jo ala-asteikäisenä ja päätti maksaa hänen lukukausimaksunsa. Loma-aikoina hän sitten tekee pieniä hommia saadakseen rahaa vihkoihin, kyniin, kirjoihin, koulupukuun, saippuaan ja moneen muuhun välttämättömään tavaraan sekä erilaisiin maksuihin.  Sisäoppilaitosjärjestelmä vaatii myös tavaroita, joita kotona asuessa ei edes aina huomaa. Neema on juuri lopettanut 7-vuotisen ala-asteen, läpäissyt kokeen yläasteelle, mutta pahoin pelkään, että hänelle ei lukukausimaksun eikä muitten tarvittavien tavaroiden maksajia löydy. Heillä kummallakaan ei ole kännykkää, ei edes polkupyörää, tietokoneista puhumattakaan. Hyvä, kun saavat päivittäisen ruuan.

Olen vieraillut molempien kodeissa. Fredrikin isoäidillä ei ollut edes patjaa, jolla nukkua. Hän oli antanut patjan Fredrikin veljelle, kun tämä lähti yläasteelle. Koulu kuitenkin lähetti pojan kotiin maksamattomien lukukausimaksujen tähden ja poika hävisi jonnekin, ties minne patjoineen kaikkineen. Fredrikin vanhemmat ovat kuolleet siihen pahaan tautiin, jonka nimeä ei aina tohdita lausua ääneen.

Neeman isoäidin talo oli ikkunaton. Istuimme ulkosalla niin matalilla jakkaroilla, että luuli istuvansa maassa. Neeman äiti oli alkoholisti ja mielenterveysongelmainen. Hän kuoli jokin aika sitten. Isästä ei ole tietoa.
Me Suomessa elämme siis sivistysvaltiossa, joka mahdollista vähävaraisenkin nuoren opiskelun. Näin ei ole kaikkialla.
Olen lukenut Owe Wikströmin kirjaa: Vasta rakkaus antaa merkityksen. Jokaisen viikonpäivän luvun hän lopettaa kehottamalla meitä havainnoimaan, pohtimaan ja toimimaan. Häntä kopioiden:

                        Havainnoi: Huomaa omien olosuhteittesi hyvät puolet.
Pohdi: Mitä voisit tehdä, että ympärilläsi olevat ihmiset olisivat tyytyväisempiä olosuhteisiinsa? Toimi: Älä vain puhu hyvästä vaan tee hyvää.

Voimme tukea köyhien lasten koulunkäyntiä monien järjestöjen kautta. Moni epäilee omien eurojensa perille menoa. Minulla on kokemusta vain siitä, että Suomen Lähetysseuran kautta annettu tuki menee tarkoitettuun kohteeseen.

 Kuvassa Neema muutama vuosi sitten opettajansa kera.